Valpuri

Kuultiin radiopuhelimesta, että ”kala” oli liikkeellä. Nostettiin romppeet äkkiä kyytiin ja lähdettiin kiireellä katsomaan. Kalastus sai jäädä sinä päivänä sivuosaan.

– Pasi Kittilä

Aamuyön varhaisina tunteina 14. kesäkuuta 1978 luotolaiset kalastajat olivat suunnanneet merelle normaaliin tapaan. Keskiviikko oli valjennut aurinkoisena ja tuuli oli maltillinen, 7-8 metriä sekunnissa. Luotolaiset Tapio Rantasuo, Urpo Heikkinen sekä Pasi Kittilä olivat silakanpyynnissä.

Miehet olivat troolikalastamassa, joka vielä tuolloin oli yleinen kalastustapa Hailuodossa. Pasi Kittilä oli vasta 14-vuotias nuorukainen, joka oli päässyt auttelemaan enoaan Tapiota. Miehillä oli käytössään radiopuhelin. Siihen alkoi aamun tunteina tulla muilta luotolaisilta kalastajilta sekä läheiseltä merentutkimusalukselta  erikoista viestiä.

Jo edellisenä päivänä Luulajasta oli kuulunut hajanaisia tietoja valaan liikkeistä saariston vesillä. Aamuun mennessä tuo valas oli  saavuttanut Suomen aluevedet ja se oli havaittu Hailuodon edustalla Karvon alueella.  Kittilä seurueineen sai siitä tiedon ja suuntasi suoraan havaintopaikalle, joka kalastajien puheessa tunnetaan paremmin ”Vittumaisena karina”.

Sanomalehti Kaleva 15.6.1978

Kun kolmikko saapui paikalle, he tarkkailivat uteliaina ympärilleen. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Meren pinta kimalteli auringonvalossa. Ja sitten aivan yhtäkkiä hieman kauempana veneestä, vedenpinnan rikkoi pariin metriin kohoava vesipatsas.

Pasi Kittilä seurasi kuinka valas ui selkä pinnassa syvän väylän kohdalla, jota reunustivat matalat vesialueet. Väylän kohdalla valtava valas hyppäsi kierähtäen ilmaan paljastaen vatsansa. Se läiskähti merenpintaan pärskäyttäen vettä ympärilleen kaarena ja pisaroina. Sen evä painui pinnan alle viimeisenä.

Valas oli kymmenen metriä pitkä, joten mistään pikkukaverista ei ollut kysymys. Kittilä oli onnekas nuorukainen, sillä hän sai lopulta seurata valaan liikkeitä reilun tunnin ajan. Välillä hänestä näytti aivan siltä kuin valas olisi intoutunut näyttämään miehille taitojaan. Niin pelottomasti se ui lähettyvillä ja esitteli hyppyjään. Kolmikko jopa ajoi hetken aivan valaan vierellä puuveneellään, joka kulki 7 solmua tunnissa.

Sanomalehti Kaleva 15.6.1978

Kaikki ne luotolaiset kalastajat, jotka valaan tuona keskiviikkona näkivät, joutuivat vakuuttelemaan kyläläisille tarinan aitoutta ja siltikin moni uskoi sen olevan kalavale. Ehdittiin saaressa spekuloida sukellusveneestäkin. Mutta torstaiaamuna sanomalehden ilmestyessä, oli epäilijöidenkin viimein uskottava. Valas se todella oli ollut. Ja sillä oli nimikin: Valpuri. Alkuun Valpuria epäilitiin lahtivalaaksi, mutta myöhemmin se varmistui ryhävalaaksi.

Jokunen valas on silloin tällöin lähtenyt harhailemaan Atlantilta Itämerelle. Harvoin ne kuitenkaan eksyvät siitä ylöspäin. Valas näinkin pohjoisessa on vuosisadan tapaus.    

– Apulaisprofessori Seppo Sulkava Kalevassa 15.6.1978

Viikkoa myöhemmin kesäkuun 21. päivä ruotsalaiset kalastajat Axel ja Johnny Holmberg olivat palaamassa pyyntimatkalta. He havaitsivat Löruddenin rantavesiltä Sundsvallin lähellä lohiverkkoon juuttuneen valaan. Useita tonneja painava Valpuri oli ehtinyt olla verkossa puolisen tuntia. Tullivene sekä joukko vapaaehtoisia kalastajia osallistui pelastusoperaatioon.

Oli Valpurin onni, että Axel ja Johnny osuivat paikalle eikä valas ollut ehtinyt yrittää vapauttaa itseään sukeltamalla. Tuolloin se olisi todennäköisesti hukkunut verkkoon.  Valpurin vapauttaminen ei tuottanut vaikeuksia ja verkko saatiin vedettyä sen ympäriltä.

Sanomalehti Kaleva 22.6.1978

Paikallaolijoiden mukaan valas suhtautui tyynesti pelastusoperaation, aivan kuin se olisi aavistanut, että sitä autetaan. Valpuri oli tarttunut verkkoon vain 150 metriä rannasta, mutta elopainonsa turvin se oli vetänyt verkon pari sataa metriä kauemmas rannasta, kunnes oli juuttunut siihen.

Vapauttamisen jälkeen tullivene havaitsi Valpurin  uivan neljän solmun vauhdilla kohti etelää.  Valpurin arveltiin osaavan reitin Pohjoiselle Jäämerelle. Vaikka Valpurilla  oli ollut onnea matkassa, se ei lopulta koskaan löytänyt tietä syviin kotivesiin. Sen ruumis löydettiin talvella 1979 reilu puoli vuotta ensihavainnon jälkeen. Oli todennäköistä, että valaan kohtaloksi koitui nälkä.

Ruotsalaisen kalastajien Otto ja Bo Sillmanin lohiverkkoon juuttunut Valborg eli Valpuri. Sanomalehti Kaleva 22.6.1978.

Valpuria aiempi havainto valaan liikuskelusta Perämerellä oli vuodelta 1881.  Tuolloin Siikajoen Tauvon edustalta oli löytynyt lahtivalaan ruho. Vuonna 1986 Hailuodon liepeillä liikkui Heli-maitovalas. Tuorein valashavainto Perämereltä on vuodelta 2006, jolloin nuori ryhävalas seikkaili Himangan edustalla. Eläinbiologi Veli-Risto Cajander arvioi Ylen artikkelissa 7.11.2013 valaiden eksymisen syyksi ihmisten aiheuttamia merenalaisia meluääniä, jotka voivat johdattaa valaat erilleen laumasta.

Ryhävalas; Megaptera Novaeangliae

Pituus vaihtelee 12-19 metrin välillä. Ryhävalaan paino on keskimäärin 25-35 ja enimmäispaino 48 tonnia. Esiintyy kaikilla maailman valtamerillä. Tunnettuja jopa 8000 kilometriä pitkistä ruoka- ja lisääntymisvaelluksista. Urokset tunnetaan maagisesta laulannasta, joka kaikuu valtavia etäisyyksiä maailman valtamerissä.  – National Geographic, Cool Antarctica

 

Lähteet:

Pasi Kittilän puhelinhaastattelu 24.3.2017

Sanomalehti Kaleva, niteet 15.6.1978 sekä 22.6.1978. Oulun kaupungin kirjaston arkistot.

Sanomalehti Kaleva 4.7.2006 (verkkolehti)

Ylen Elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/11/07/valas-harvinainen-vieras-suomessa

 

 

Luotolaiset hyljejäillä # 1

Silmän kantamattomiin on vain valkoista. Jäätä, lunta ja valtavia jääröysiä. Ja kaiken keskellä yksinäinen matkavene. Jossain Malurin ja Sanskerin välisellä isolla jäällä lähes puoli vuosisataa sitten. Veneen päälle on kiinnitetty kaksinkertainen pressu. Sen alla luotolainen Aaro Tero pudottaa pannulle aiemmin pyydetyn hylkeen traania. Rasva ritisee pannulla priimuksen päällä. Aaro nakkaa joukkoon vielä paloiteltua hylkeenmaksaa. Traani kipinöi ympäriinsä sytyttäen pannun tuleen.

Tuomo Annunen seisoo veneen ulkopuolella, kun Aaron pää ilmestyy pressun suuhun ”Äkkiä pois alta!”. Palava pannu vilahtaa Tompan silmissä ja lentää kaaressa jäälle. Siihen iskeytyessään maksanpalat ja rasva lentävät pitkin valkeaa hankea.

Aivan sattumalta lähellä pyynnissä ollut haukiputaalainen Rekilän Lassi osuu paikalle. Mies ihmettelee kuinka täällä valkoisessa tyhjyydessä, keskellä ei mitään, voi olla tällainen meno. Traanipannut lentää ja kirosanat halkovat ilmaa. Piristävää ajattelee mies, joka muistelee tuota kevätpäivän vastaanottoa jäällä vielä vuosia myöhemmin.

Tuomo Annunen hyljejäillä 1960-luvulla. Taustalla ns. matkavene, jossa yövyttiin ja laitettiin ruokaa. Tuomo nojaa kuvassa ajopuuhun. Kuva: Tuomo Annunen kotiarkisto

Tuomo ”Tomppa” Annunen hyljejäillä 1960-luvulla. Taustalla ns. matkavene, jossa yövyttiin ja laitettiin ruokaa. Tuomo nojaa kuvassa ajopuuhun. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Hylkeen traani eli hylkeenrasva sekä hylkeennahat ovat olleet aikoinaan merkittävä kauppatavara. Suomen rannikolla hylkeitä on pyydetty kivikaudesta asti. Hylkeenpyyntiä on harjoitettu useilla eri pyyntialueilla Pohjanlahdella, Suomenlahdella, Laatokalla sekä Itämeren pohjoisosissa.

1800-luvun Hailuodossa hylkeenpyynti oli merkittävä elinkeino. 1900-luvulle tultaessa hylkeenpyynnistä ei oltu enää taloudellisesti yhtä riippuvaisia. Tällöin hyljeporukat pyrittiin pitämään kiinteinä vuodesta toiseen. Näin hylkeenpyynti oli vakiintunut tiettyjen hailuotolaisten tilojen toimeentulolähteeksi. Ennen vanhaan liha käytettiin heti ravinnoksi. Sen sijaan nahka ja traani kuljetettin Hailuotoon ja myytiin sieltä Åströmin nahkatehtaaseen. Toisinaan hylkeennahkoja käytettiin myös omiin tarkoituksiin.

Oli tavallista, että pyyntiretkille lähtivät nuorehkot, hyväkuntoiset miehet. Hylkeenpyyntiin lähdettiin tyypillisesti kahden tai kolmen miehen porukoissa. Pyyntimatkat olivat usein vaarallisia, joten oli turvallisempaa liikkua pareittain tai useamman miehen voimin. Jää- ja sääolosuhteet olivat usein haastavia eikä pahan paikan tullen ulkopuolista apua ollut merellä saatavissa.

Tuomo Malurissa 1960-luvulla hylkeenpyynnin yhteydessä. Pyytäjien kumisaappaatkin olivat valkoiset. Jäällä liikuttiin kokovalkoisissa. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Tuomo Malurissa 1960-luvulla hylkeenpyynnin yhteydessä. Pyytäjien kumisaappaatkin olivat valkoiset. Jäällä liikuttiin kokovalkoisissa. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Hylkeenpyytäjän tärkeimpiä varusteita olivat kelkka, suksea muistuttava ajopuu, suksisauvan kaltainen hylkipiikki ja pieni jolla, jonka turvin liikuttiin avovedessä ja ylitettiin railot. Jäällä liikuttiin ajopuun avulla ja pyytäjät pukeutuivat kokovalkoisiin. Hyljettä lähestyttiin ampumaetäisyydelle ja ammuttiin tähtäämällä sitä päähän. Iso matkavene puolestaan toimi tukikohtana, jossa myös yövyttiin.

Luotolainen Tuomo Annunen lähti jo nuorena miehenä hyljejäille. Kuusikymmentäluvun alussa Tomppa teki pyyntitoverinsa Aaro Teron kanssa viikon pyyntireissuja. Kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen miesten pyyntireissut kestivät jo kuudesta seitsemään viikkoon.Tuohon aikaan pyynti ei enää perustunut nahan ja traanin saantiin, vaan ensisijaisesti hylkeistä saatuun tapporahaan. Hylkeet katsottiin vahinkoeläimiksi ja ne olivat uhka kalastajien elinkeinolle.

Matkaan lähdettin kevätjäillä. Meri ohjasi minne mennä. Ensin kaksikko etsi railon. Sopivan sauman mistä merijää lähtee liikkumaan. He pukkasivat veneen veteen ja lähtivät moottorin turvin ajamaan. Miehet suuntasivat aina Malurin alle, jossa oli paljon hylkeitä.

Kun veneen reunalla roikkunut lämpömittari näytti neljää astetta plussaa, makasivat hylkeet aivan rauhallisina jäällä. Perimätieto oli opettanut Tompan hylkeenpyyntiin. Hän oli kuunnellut lapsesta asti, miten vanhat pyytää ja painanut käytäntöjä muistiin. Ja mitä enemmän Tomppa kävi hylkeenpyynnissä, sitä paremmaksi silmä harjaantui jään kanssa. ”Onhan se vaarallista, mutta siihen tottuu silmä, ei sitä mee hölkäsemmään löyhälle jäälle”.

Tuomo ja iso jääröysä. Jääröysän suojaan pysäköitiin usein ns. matkavene. Jääröysän korkeat huiput toimivat myös hylkeiden tähystyspaikkana. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi

Tomppa ja iso jääröysä 1960-luvulla. Jääröysän suojaan pysäköitiin usein ns. matkavene. Jääröysien korkeat huiput toimivat myös hylkeiden tähystyspaikkana. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Miehet nukkuivat yönsä veneessä lampaananhkavällyihin kääriytyneinä ja hirvennahat allaan. Vain jäälauttojen kumisevat äänet rikkoivat yön pumpulisen hiljaisuuden. Jossain veneen kyljessä vesi putosi pisaroina tip tip tip. Toisinaan kevään ensimmäiset muuttolinnut pyrähtivät pressun alle. Siellä ne nukkuivat veneessä tähtitaivaan alla, ne pyytäjämiehet ja pikkulinnut. ”

Lähteet:

Elävä arkisto, Yle (1.1.1956), julkaistu 3.11.2009: Perämeren hylkeenpyytäjät

Meriläinen-Hyvärinen, A (2008): Luonnon kanssa käsikkäin. Kansantieteellinen arkisto 52, Suomen muinaismuistoyhdistys.