M/S Bergön haaksirikko Marjaniemen edustalla 2/2

Joitakin päiviä M/S Bergön haaksirikon jälkeen joulukuussa 1954 annettiin Oulun Raastuvanoikeudessa haaksirikon meriselitys. Laivan kapteeni Runar Sommarström totesi tuolloin, että tiheä sumu ja lumipyry olivat estäneet näkyvyyden. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy laivan haaksirikkoon.

Siihen olivat vaikuttaneet lisäksi magneettiset häiriöt, kaikuluotaimen osoittamat virheelliset syvyyslukemat sekä myötävirta, joka kuljetti laivaa pois oikeasta suunnasta. Meriselityksen vahvistivat oikeaksi kapteenin lisäksi myös toinen perämies M. Lindholm, ensimmäinen konemestari B. Artzen sekä matruusi E. Falström.

bergo%cc%883

Kaleva uutisoi m/s Bergön haaksirikosta aikanaan paljon. Kuva: Kaleva lehti joulukuulta 1954. Lähde: Oulun kaupunginkirjaston nidearkistot.

Myös luotolaista, m/s Bergöhön heti karilleajon jälkeen saapunutta luotsi Aimo Piekkolaa kuultiin oikeudessa. Hän mainitsi tuolloin Raahen ja Hailuodon välillä olevan monien meripeninkulmien alue, jossa on useasti todettu magneettisia häiriöitä.

Reimareista Piekkola ei voinut vahvistaa mitään, sillä jäät olivat moneen kertaan kulkeneet niiden yli eikä näin voinut olla varmuutta siitä, olivatko ne paikoillaan vai eivät. Piekkolan noustessa onnettomuuslaivaan, hän ei havainnut Kelmin valo- ja äänipoijua. Onnettomuustutkinnan yhteydessä sen todettiinkin olevan noin kahden meripeninkulman päässä turmapaikalta.

Meriselityksissä kerrotaan, että ruotsalaisen pelastusalus Poseidonin piti olla pelastuspaikalla klo. 19.00. Turmalaivasta yritettiin koko ajan saada siihen yhteyttä, mutta turhaan. Poseidon ei koskaan saapunut paikalle. Kahdeksan aikaan turmailtana aallot löivät laivan yli ja vettä virtasi sisään. Pelkona oli myös laivan katkeaminen. Marjaniemen luotsien saapuessa illalla 21:45, koko miehistö oli jo siirtynyt pelastusveneisiin.

Kaleva-lehti kirjoitti 5.12.1954 pelastusalus s/s Assistansin poikenneen tulomatkallaan Toppilaan lähellä Bergön karilleajopaikkaa tarkastamaan laivan kuntoa. Se ei kuitenkaan päässyt riittävän lähelle kovan merenkäynnin ja mataluuden vuoksi. Kalevassa todettiin, että sään salliessa s/s Assistans lähtisi uudelleen paikalle tutkimaan vaurioiden laajutta, ja että ennen mahdollista pelastusoperaatiota sukeltajan tulee määritellä sopivan toimintamuodot. Tuolloin laivan nostamismahdollisuudet arvioitiin kuitenkin hyvin vähäisiksi.

bergo%cc%88-valokuva

M/S Bergö kuvattuna haaksirikon jälkeen. Kuva: Riitta Rantapirkolan kotialbumi. Kuvan ottaja ei tiedossa.

Talvella 1955 ahvenanmaalaisen laivanvarustamo Ab Sallyn perustaja ja toimitusjohtaja Algot Johansson (s. 1898-k. 1986) saapui Hailuotoon tutkimaan hylkyä tarkoituksenaan selvittää sen nostomahdollisuuksia. Johansson oli valtakunnallisesti merkittävä liikemies, joka sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1958.

Vaatimattomista oloista ponnistanut Johansson kehitti ja johti varustamotoimintojaan yhdeksi maamme suurimmista. Sally varustamon laivoille oli tyypillistä, että niiden nimet päättyivät kirjaimiin -ny. Varustamon laivoja olivat muun muassa Adeny, Berny, Bonny, Dafny, Dagny, Fanny, Gunny, Ragny ja Valny. Johansson oli Sally varustamon kautta myös Viking Linen osakas.

Hailuodon matkan tarkoitus oli arvioida, voisiko m/s Bergön vielä kunnostaa käyttöön. Johansson yöpyi luotsinvanhin Heikki Isolan kotona. Saapumista seuraavana päivänä Isola lähti näyttämään tietä hylylle. Naapurista Piekkoloilta haettiin matkaa varten kirkkoreki, hevonen ja hevosmies. Vaivalloinen ja pitkä matka hylylle taitettiin jäätä pitkin hevosella. Nähtyään lopulta hylyn Johansson teki päätöksen laivan kunnostamisesta.

M/S Bergö makasi Marjaniemen helmoissa talven yli. Kesällä 1955 ryhdyttiin nostotoimiin. Operaatiosta vastasi Alfons Håkans oy, joka oli vaasalainen meripalveluihin erikoistunut yritys. Se myös omisti hylyn sen nostovaiheessa.

Nostoa varten koulutettiin ja palkattiin sukeltajaksi hyväkuntoinen ja ennen kaikkea hyväkeuhkoinen luotolainen Reino Sauvola tutkimaan hylkyä. Painuessaan pinnan alle hylkyä etsimään, Sauvolalla oli yllään vanhanmallinen sukelluspuku, jonka ilmaletku ja pelastusköysi johtivat meren pinnalla odottavaan veneeseen. Sukelluspuvun kypärä muistutti avaruuskypärää.

Sauvolan sukeltaessa hylylle, hän löysi salongista ilmataskun. Siellä hän saattoi irrottaa kypärän hetkeksi ja korkata laivasalongista käsiinsä nappaamansa viskipullon. Raskaan työn ohessa, ilmataskun suojissa, Sauvola hörppäsi hyvin ansaitut viskiryypyt ennen sukelluskypärän painamista uudelleen päähänsä ja palaamistaan pinnalle.

Lähes koko kesän vieneen nosto-operaation jälkeen m/s Bergö siirrettiin Raaheen. Sen omistaja vaihtui Algot Johanssoniksi, joka vastasi nyt korjaustöistä. Koska laiva oli haaksirikkotuessaan kuljettanut säkkitavarana sementtiä, oli työmiehillä kova työ louhia aluksesta kivettynyttä sementtiä pois. Lopulta kunnostustöiden jälkeen m/s Bergö palasi merelle. Laiva uudelleen nimettiin Bernyksi.

Vuosia myöhemmin Heikki Isolan poika Paavo seilasi Algot Johanssonin varustamon m/t Valny-laivassa. Eräällä reissullaan Göteborgissa itse Johansson vieraili Valnyssa. Laivan päällystö kokoontui salonkiin vastaanottamaan kunniavieraan. Tuolloin 28-vuotias yliperämies Paavo Isola mukaan lukien. Johansson tervehti kaikki kädestä pitäen. Paavon kohdalla Johansson kuitenkin pysähtyi pidemmäksi aikaa.

Hän katsoi Paavoa rypistellen otsaansa. Kunnes totesi ruotsiksi: ”Sinä näytät tutulta” . Mies oli tunnettu hyvästä kasvomuististaan. Sitten hän yllättäen kysyi: ”Kuinka isä voi?”.  Vaikka tuon kohtaamisen ja tapauksen välillä oli kulunut vuosia, olivat Hailuodon tapahtumat painuneet kirkkaina jo iäkkään Algot Johanssonin mieleen.

Paavon kasvoista ja sukunimestä hän tunnisti nuoren miehen samaksi yhdeksänvuotiaaksi pikkupojaksi, jonka kotona oli kerran vieraillut. Ja jonka isä Heikki Isola oli osallistunut niin m/s Bergön pelastusoperaatioon kuin saattanut Johanssonia hylkyä katsomaan ja majoittanut vieraan kotiinsa.

Jo vuosia ennen tuota Algot Johanssonin ja Paavo Isolan uudelleenkohtaamista surullisenkuuluisa Bergö halkoi aaltoja Bernynä vielä viimeisen kerran. Elettiin joulukuun 16. päivää vuonna 1961 ja Berny eteni sankassa sumussa Pohjanmerellä. Huonosta näkyvyydestä johtuen laiva törmäsi panamalaiseen höyryalus Tyneen. Molempien laivojen miehistöt pelastuivat, mutta Bernylle matka oli viimeinen. Vain seitsemän vuotta sen aiemmasta haaksirikosta Marjaniemessä, aluksen kohtalona oli upota mereen. Lopullisesti.

 

Lähteet:

Voima ja käyttö. Suomen konepäällystö liiton julkaisu 7-8/2012 s. 24 ”Algot Johansson- Unohtumaton legenda”

Kaleva lehden artikkeli 5.12.1954

http://www.faktaomfartyg.se/bergo_1950.htm

Haastatteluaineisto Paavo Isola

M/S Bergön haaksirikko Marjaniemen edustalla osa 1/2


wp_20160914_10_39_30_pro

Torstaina joulukuun 2. päivänä vuonna 1954 ahvenanmaalainen laiva M/S Bergö lähestyi Kelminmatalaa lähellä Marjaniemeä. Laiva ajoi täydessä sementtilastissa. Bergön kokenut kapteeni  Runar Sommarström kamppaili sankkaa sumua ja lumipyryä sekä kovaa tuulta vastaan. Huonon näkyvyyden vuoksi merkimerkkejä tai viittoja oli mahdoton havaita. Kello kymmenen aamulla ankarat olosuhteet johtivat lopulta m/s Bergön karille ajoon.

Välittömästi tämän jälkeen laivan miehistö yritti irrottaa laivaa karilta tyhjentämällä kakkosruumaa, saadakseen näin perän nousemaan.  Suunnitelma toimikin sen verran, että koneet saatiin käyntiin ja laiva liikahtamaan hieman. Samoihin aikoihin Marjaniemestä hälyytetty luotsikutteri oli saapunut tarkastamaan tilannetta. Bergön päällystö uskoi tilanteen olevan kuitenkin hallinassa, jolloin luotsikutteri poistui paikalta. Luotsi Aimo Piekkola jäi kuitenkin laivaan.

Iltaa kohden tilanne alkoi muuttua uhkaavaksi eikä Bergötä oltu saatu irti karilta. Sen sijaan laivan runko ryskyi  kovassa aallokossa vasten  matalikon kiviä ja laivan ruumat alkoivat täyttyä vedellä. Pumput eivät ehtineet tyhjentää valtavalla voimalla ruumiin syöksyvää vettä.

Bergön sähköttäjä oli yhteydessä Ajoksen luotsiasemaan muun miehistön ampuessa hätäraketteja. Ajokselta tulikin käsky toimittaa välittömästi pyyntö henkilökunnan toimittamiseksi turvaan. Vain hetki Bergön avunpyynnön jälkeen radioyhteys katkesi. Aluksen runko oli vääntynyt katkaisten samalla radioantennin.

bergo%cc%882

Samaan aikaan Marjaniemen luotsiasemalla havaittiin hätärakettien valot. Laivan radioyhteyden katketessa  kello oli kahdeksan illalla. 45 minuuttia myöhemmin Marjaniemen luotsiasemalta lähtivät apuun  luotsit Heikki Isola, Matti Haapala, Martti Kangas sekä koneenhoitaja Otto Ruonala uhmaamaan yhä voimakkaammin vellovaa merta heiveröisellä ja kuluneella luotsialuksella.

Miehet löysivät hylylle kello 22, jolloin m/s Bergön miehistö oli jo jättänyt laivan. Meri oli niellyt sen lähes kokonaan.  Näkyvillä olivat enää mastot ja osa komentosiltaa. Bergön miehistö ja luotsi istuivat odottamassa kylmissään pelastusveneissä.

Ennen Marjaniemen luotsiaseman henkilökuntaa paikalle oli pyrkinyt ruotsalaisten pelastusalus Poseidon. Se oli kuitenkin kääntynyt seitsemän aikaan illalla takaisin kovan merenkäynnin ja matalikon vuoksi.

Luotsikutterin saapuessa onnettomuuspaikalle todettiin pelastusveneiden hinauksen olevan ainoa vaihtoehto. Pieneen luotsialukseen ei mahtunut pelastettavia. Hyytävän kylmässä talviyössä pieni luotsikutteri veti perässään kahta pelastusvenettä. Ne keikkuivat korkealla aallon harjoilla miehet mukanaan.

Meri repi pelastusveneitä erilleen luotsikutterista katkaisten hinausköyden. Näin pelastusveneet jäivät yksinään aaltojen armoille. Marjaniemen luotsit onnistuivat kuitenkin heittämään köyden takaisin pelastusveneisiin ennen kuin ne ehtivät kadota mustaan.

sanna_kuva

Kuvan etualalla pelastusaluksena toiminut luotsikutteri, jolla luotolaiset miehet uhmasivat armotonta merta pelastusoperaatiossa.  Kuva: Paavo Isolan kotialbumi.

Keskiyön aikaan, täydestä pimeydestä ilmestyi viimein Marjaniemen satamaan luotsialus ja pelastusveneet. Uupuneet haaksirikkoutuneet pelastajineen olivat päässeet maihin turvaan.

Luotsiasemalla Bergön miehistölle annettiin kuivat vaatteet ylle sekä yösija. Seuraavana päivänä miehistö kuljetettiin Marjaniemestä Kirkonkylään. Päällystö sijoitettiin pappilaan ja muu miehistö Tulvalan taloon.

wp_20160816_17_55_03_pro

Luotsinvanhimman Heikki Isolan kunniaristi m/s Bergön pelastusoperaatiosta. Kuva: Sanna Roukala.

Myöhemmin m/s Bergön pelastusoperaatioon osallistuneet luotsiaseman työntekijät palkittiin kunniakirjoilla sekä leijonaristeillä. Oli selvää, että ilman Marjaniemen luotsien ripeää ja poikkeuksellisen rohkeaa toimintaa laivan koko miehistö tuskin olisi selvinnyt.

M/S Bergö makasi meressä talven yli. Sen vaiheet eivät kuitenkaan olleet vielä ohitse, sillä laiva aiottiin nostaa ja kunnostaa. Kukaan ei kuitenkaan tuolloin osannut aavistaa laivan lopullista kohtaloa.

 

Lähteet:

Kaleva-lehden artikkelit  3.12.1954 ja 4.12.1954 (Oulun pääkirjaston nidearkistot)

Keskustelut luotolaisen Paavo Isolan kanssa, jonka isä luotsinvanhin Heikki Isola oli johtamassa m/s Bergön miehistön pelastusoperaatiota.

 

Hailuodon kummituksia #1

”Kauan sitten Marjaniemen Hannukseen kulkeutui iso, haaksirikkoutunut purjelaiva. Laiva oli tuomassa Tukholmasta Ouluun arvokasta ja raskasta lastia, valtiopankin rahoja. Siitä minne painavat rahat lopulta joutuivat ei ole tietoa. Uskotaan, että ne ovat jossain Hannuksessa hiekkaan vajonneina ja ken uhraa yösydännä valkealiinaharjaisen varsan ja valkeatukkaisen poikalapsen, löytää tämän aarteen”

– Hailuotolainen kansantarina. Kerääjä Ahti Paulaharju (1962).

IMG_6886

Hailuoto. Kuva: Aki Roukala

Vuosina 1948-1954 Ahti Paulaharju keräsi isänsä jalanjäljissä tarinoita ja kertomuksia Hailuodosta. Hänen isänsä oli tunnettu kirjailija sekä kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju, joka julkaisi jo vuonna 1914 teoksen Kuvauksia Hailuodosta. Hailuodon kirjastostakin lainattavissa oleva teos käsittelee Hailuodon kansanperinnettä, kuten tapoja, elinkeinoja ja kansanlääkintää.

Kun Ahti Paulaharju tarkasteli Hailuodosta keräämäänsä kansanperinteen kokonaisaineistoa, hän huomasi paikallisten kansantarinoiden ryhmittyvän eräänlaisiin aluejakoihin. Kullekkin alueelle sijoittui varsinainen pääkertomus, johon liittyivät muut samankaltaiset tarinat. Näitä päätarinoiden alueita oli yhteensä yhdeksän. Muun muassa Santonen, Hanhinen, Sunikari ja Ojakylä. Samalla oli kuitenkin havaittavissa pieni määrä sellaisia tarinoita, joita tapasi kaikilla saaren alueilla.

IMG_3172

Hailuoto. Kuva: Aki Roukala.

Saaren päätaruna pidetään hyvän haltijattaren, Fruu Faarestiinan syntytarinaa. Tähän palaan kuitenkin myöhemmin kirjoituksissani keskittyen nyt Hailuodon länsirannalle sijoittuviin tarinoihin.

Ahti Paulaharju havaitsi, että Hailuodon  länsirannalle sijoittuvat kansantarinat liittyvät usein haaksirikkoon tai siitä juontuviin seurauksiin. Tämä oli Paulaharjun mukaan ymmärrettävää. Länsirannan sijainti vasten aavaa merta merkitsi, että se kohtasi myrskyt kaikessa voimassaan ja otti näin vastaan myös monet haaksirikot.

Hannuksen rahalastitarina on vain yksi monista. Kerrotaan myös, että raskaassa tervakuormassa ollut laiva olisi pirstoutunut rannan kiviin ja hailuotolaiset ovat joutuneet pinomaan tervaisia ruumiita Juolan riiheen, jossa vainajat kummittelevat. On kerrottu myös Kälminmatalalle hajonneesta laivasta, joka oli ollut täydessä jauholastissa ja länsiranta olisi näin täyttynyt jauhosäkeistä. Hailuodon länsirannan alueen ydintarina liittyy Sergein kummitteluun Karvossa (nykyisessä Keskiniemessä.)

IMG_9898

Hailuoto. Kuva: Aki Roukala

”Vieläkään ei juuri kukaan yksinäinen eläjä voi Karvossa nukkua rauhassa. Se on koettu jo aikoja sitten. Mutta erikoisesti Kniivilän ja Annusen kalarannan osuudella on tällainen rauhattomuus ja kummittelu ollut aina öisin hyvin pelottavaa. Tarinan mukaan olisi ruumis ajelehtinut haaksirikkoutuneesta laivasta Karvon rantaan. Ja tämä vainaja -Sergei- siellä nyt aiheuttaa epäjärjestystä öisillä esiintymisillään”

– Hailuotolainen kansantarina, kerääjä Ahti Paulaharju (1962)

Lähteet:
Hailuodon kansantarinat (Paulaharju, Ahti) teoksesta Sananjalka : Suomen kielen seuran vuosikirja. 4, 1962 / toimitus: Sampo Haahtela, Osmo Ikola, Heikki Aaltonen

Samuli Paulaharjun säätiön nettisivut http://www.paulaharju.fi

Luotolaisen lumo

Eräänä päivänä vuonna 1922 Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa kaksi kalastajaa istuu puuveneessään. Columbiajoki virtaa miesten alla leveänä ja väkevänä. Miehille kalastuspaikka Columbiajoen suulla on tuttu. Yllättäen heidän lähellään kalastava mies joutuu veden varaan. Kaksikko ymmärtää heti, että tilanne on vakava. He kiirehtivät apuun ja lopulta uupunut mies saadaan vedettyä turvaan. Mutta valtava joki on voimakas ja vie toisen pelastajista mukanaan. Kun vainaja myöhemmin löydetään, hänet tunnistetaan luotolaispaidan perusteella, joka hänellä oli yllään hukkumishetkellä. Tuo paita kuului Hailuodosta Amerikkaan muuttaneelle Jussi Sipilälle.

Marjaniemessä seisoo pieni kahvila-puoti Luovon Puikkari, jossa myydään myös käsitöitä, kuten luotolaispaitoja. Yksi puodin perustajista on Martta Tönkyrä, jonka setä Jussi Sipilä oli. Martan suvussa luotolaisia eli tikkureita on neulottu jo vuosikymmeniä. Perinteen mukaan Martta on opettanut luotolaisen tekemisen taidon myös tyttärelleen Saila Tönkyrälle. Naiset uskovat, että 1800-luvulta peräisin oleva luotolainen tulee säilymään myös tulevaisuudessa. Sillä klassikkoneule ei ole ainoastaan kaunis. Se on ennen kaikkea käytännöllinen pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

IMG_2286

Hailuodossa sulhanen saattoi ennen vanhaan mennä naimisiin morsiamen neuloma luotolainen yllään. Vanhoissa valokuvissa voi nähdä, kuinka saaren miehet saatettiin rintamalle luotolaiset yllään. Paikallisille kalastajille luotolainen on aina ollut korvaamaton käyttövaate.

Luotolaisen luonnonvärit.

Luotolaisen luonnonvärit.

Perinteinen luotolainen neulotaan käsin pesemättömästä ja värjäämättömästä suomenlampaan villasta. Harmaa on luotolaisen perusväri. Vasta myöhemmin sen rinnalle on noussut myös luonnonvaalea sekä luonnonmusta, joka taittuu sävyltään ruskeaan. Vielä 1950-luvun alussa Hailuodossa oli tuhansia lampaita. Mustia lampaita oli saaressa kuitenkin vähän. Eikä niiden villaa raaskittu käyttää paidan tekoon. Korkeintaan niiden tummaa villaa sekoitettiin harmaan joukkoon. Luonnonvaaleaa taas pidettiin liian arkana värinä, koska luotolainen oli ennen kaikkea käyttövaate.

Luotolainen on saumaton ja neulotaan yhtenä kappaleena. Nykyisin paita neulotaan pyöröpuikoilla, mutta ennen käytettiin kymmentä sukkapuikkoa. Tästä juontuu myös luotolaisen toinen nimi tikkuri, sillä Hailuodossa puikkoja on perinteisesti kutsuttu tikuiksi. Luotolaisen istuvuutta parantaa selkäkiila. Sen leveys määrittyy kantajan hartialeveyden mukaan. Paidassa on myös kyynärpääkavennukset.

Luotolaiseen kuuluu koristeellinen korinpohjaneuleinen etuosa. Kuviota kutsutaan västäräkiksi. Sitä ei kuitenkaan ollut alkuperäisesssä luotolaisessa. Onkin todennäköistä, että västäräkkikuviointi on saanut vaikutteita muiden maiden, kuten Islannin tai Irlannin kalastajaneuleista.

Yksi luotolaisen tunnusmerkeistä ovat vasemman puolen kaulusta ja olkapäätä koristavat kuusi miesten housunnappia.Perinneneule luotolainen löytyy Suomen kansallismuseon sekä Suomen käsityön museon kokoelmista.

Yksi luotolaisen tunnusmerkeistä ovat vasemman puolen kaulusta ja olkapäätä koristavat kuusi miesten housunnappia.Perinneneule luotolainen löytyy Suomen kansallismuseon ja Suomen käsityön museon kokoelmista.

Alun perin luotolainen oli myös kaulukseton. Tällöin paitaan kuului pitkä kaulahuivi. Saariolosuhteissa huivi suojasi kylmältä viimalta, mutta huivilla oli myös muuta käyttöä.  Sillä saatettiin sitoa hevosen paksussa hangessa loukkaama jalka, korvata heinähäkin katkennut pinna tai sitoa polvi, johon kirves oli osunut puuhommissa.

Luotolainen on pitkäikäinen ja saattaa kestää käytössä vuosikymmeniä. Kuluneet hihat tai kaulus voidaan purkaa, ja ne on helppo neuloa uudelleen. Tämä onkin ollut yleinen tapa, jolla paitaan on saatu reilusti lisää käyttövuosia. Oli myös tavallista, että luotolaisia omistettiin kaksi, joista toinen oli käyttövaate ja toinen tarkoitettu pyhäkäyttöön. Perinneneule on tänäkin päivänä sopiva juhla-asu.

Hailuodon lammaskanta romahti aitalain mukana 1950-luvun puolivälissä. Perinteisesti luotolaiset oli neulottu oman saaren lampaista keritystä villasta. Samoihin aikoihin käsityöala koneellistui ja markkinoille ilmestyivät teollisesti tuotetut langat. Nämä seikat olivat vahvasti vaikuttamassa siihen, että luotolaisten neulominen väheni. Vasta muutama vuosikymmen myöhemmin, 1970-luvulla, perinnepaidan suosio alkoi näyttää elpymisen merkkejä. Ja 80-luvulla luotolainen tallennettiin perinnekäsitöistä kertovan kirjan kansiin.

Luotolainen

Luotolainen painaa valmiina noin kilon. Hailuodossa luotolaisia myy Marjaniemen Puikkarin lisäksi  Luovon Puoji kylällä. Perinneneuleen voi tilata omien mittojen mukaan.

Luotolainen on perinteisesti ollut kalastajien suosiossa, sillä se on suojannut hyvin kylmältä ja kostealta merituulelta. Luotolaiselle ammattikalastajalle Tuomo Annuselle luotolainen on toiminut jopa henkivakuutuksena. Ollessaan hylkeenpyynnissä 1960-luvulla, Tomppa putosi hyiseen mereen. Hän pääsi kipuamaan takaisin jäälle ja riisui märät vaatteensa. Tomppa rutisti luotolaisensa niin kuivaksi kuin pystyi ja puki painavan paidan takaisin ylleen. Koska luotolainen lämmittää kosteanakin, selvisi Tomppa luotolaisen avulla niin pitkään, että pääsi lämpimään ja sai kuivaa vaatetta ylleen. Ei ole sattumaa, että luotolainen on kalastajien luottovaate.

Lähteet:

Henkilöhaastattelumateriaali, jotka olen tehnyt alun perin luotolaispaitaa käsittelevää lehtiartikkelia varten vuonna 2014.

Ylen Elävä arkisto (12.10.1987): Kalastajaneule luotolainen on villapaitojen klassikko.

”Kalastajat kalasti ja merimiehet seilas”

Arkkitehti A.H.Dalström tunnetuimpia töitä ovat mm. Esplanadin kappeli ja Vanha ylioppilastalo Helsin gissä

Marjaniemen majakka elokuussa 2015. Arkkitehti A.H.Dalströmin tunnetuimpia töitä ovat mm. Esplanadin Kappeli ja Vanha ylioppilastalo Helsingissä

Kuten niin monen muunkin matka Hailuodossa, alkaa tämäkin Marjaniemestä. Tuosta vanhasta kalastajakylästä ja luotsauspaikasta, jonka maisemaa koristaa arkkitehti A.H.Dalströmin suunnittelema ja vuonna 1872 valmistunut majakka. Marjaniemen majakan lisäksi Dalström suunnitteli 1860- luvulla ja 1870-luvun alkupuolella useita muita majakoita. Marjaniemen majakka korvasi jo ajassa ränsistyneen puumajakan ja oli samalla Pohjanmaan ensimmäinen valomajakka. Tuon ylväänä seisovan majakan helmoissa ovat lukuisat merenkävijöiden pojat ja tyttäret viettäneet lapsuuden kesänsä.

1950-luvun Marjaniemessä olkikattoiset kalamökit levittäytyivät majakasta länteen päin.  Mökkien välinen polku oli hienoa hiekkaa. Puiset kuivaustelineet seisoivat kuumassa kesäpäivässä ja kannattelivat harteillaan kosteita verkkoja. Satamassa tervatut kalastusveneet myötäilivät veden liikkeitä vieri vieressä. Lokit kirkuivat isoilla rantakivillä. Monena tällaisena loputtoman pitkänä kesäpäivänä, lauma nurjasäärisiä ja auringon paahtamia pikkupoikia saapui luotsitupaan kuuntelemaan luotsien tarinoita. Luotsiasemalla työskenteli tuolloin vanhempia luotseja, nuorempia luotseja sekä luotsioppilaita. 1950-luvun puoliväliin saakka luotsien määrä Marjaniemessä vaihteli viidestä kuuteen. Apulaisluotsi nimitys oli käytössä vuoteen 1955, jonka jälkeen luotseja laskettin olevan kahdeksan sekä muutama luotsioppilas. Vuonna 1958 luotsiasemalle saatiin uusi toimi, kutterinhoitaja. Luotsiasemalla pojat notkuivat tarpeeksi lähellä miehiä kuullakseen tarinat, mutta sopivalla etäisyydellä etteivät olisi häiriöksi. Yksi näistä pojista oli Paavo Isola, 70, luotsivanhimman poika ja itsekin pitkän uran luotsina tehnyt. Hän muistaa, kuinka luotsit olivat elämän parkkaamia, nauravia miehiä. Ja miten toisinaan tarinan kertojiksi saatiin pitkän matkan luotseja. Silloin puheessa vilisivät eksoottiset maat ja tuontitavarat, joiden olemassaolosta pojat eivät olleet osannneet haaveillakaan. Joskus työvuoronsa päättänyt luotsi korkkasi mereltä saadun hollantilaisen pontikkapullon ja silloin tarinat saivat aivan omalaisensa värit. Poikalauma ahmi tarinoita ja kiinnostus merta kohtaan kasvoi entisestään. Kaikki jännä tuntui tapahtuvan merellä.

Marjaniemen raittia 1950- luvulla. Todennäköinen valokuvaaja Kullervo Keskinen.

Marjaniemen raittia 1950- luvulla. Todennäköinen valokuvaaja Kullervo Keskinen.

Tuolloin Marjaniemessä kesänsä viettäneet olivat kalastajia, merimiehiä ja luotseja sekä heidän lapsiaan. Vieraita Marjaniemeen saatiin harvoin. Sinne johtava tie oli vielä 50-luvulla metsikköinen kinttupolku. Vain juhannuksena väkeä oli normaalia enemmän. Muulloin kaikki tulijat pantiin hyvin merkille. Paavon mieleen on jäänyt sinisellä moottoripyörällä Marjaniemeen saapunut tuntematon mies. Yksin moottoripyörässä olisi ollut pojille riittävästi ihmeteltävää, sillä sellaisia ei ollut saaressa montakaan. Lopulta itse mies hämmästytti kuitenkin enemmän. Moottoripyöräntarakalla keikkuivat väripaletit ja maalauspohjat. Saavuttuaan mies pystytti teltan rannalle. Pojat olivat uteliaita ja he parveilivat miehen lähettyvillä. Lapsien silmiin sellainen mies oli outo, joka istui jouten rannalla. Merenkävijöiden lapsina he olivat tottuneet siihen, että heidän isiensä työ oli vastuullista ja fyysisesti raskasta. Paavon sanoin ”kalastajat kalasti, merimiehet seilas ja luotsit olivat jatkuvasti kiireisiä”. Näin ei olekaan ihme, että poikien oli aluksi vaikea käsittää kuinka tällainenkin ammatti saattoi ihmisillä olla. Tyypilliseen, veikarimaiseen tapaansa pojat suunnittelivat erilaisia kepposia, kuten teltan kaatoa, miehen varalle. Toisin kuin lukuisten muiden telttailijoiden kohdalla, suunnitelmaa ei koskaan pantu täytäntöön. Sillä päivien saatossa pojat tutustuivat mieheen, joka osoittautui varsin mukavaksi. Oikealta ammatiltaan mies oli keuhkoparantolan lämmittäjä, mutta myös innokas harrastelijamaalari. Pojat saivat pian huomata, että mies oli hyvin tuottelias ja maalasi paljon. Pojat oppivat kokonaan uudenlaisesta maailmasta ja ystävystyivät miehen kanssa. Kesän saatossa mies tutustui myös luotseihin ja viihtyi luotsituvassa tarinoimassa. Vaikka Marjaniemessä ei yllätysvieraita juuri nähty, ei ollut harvinaista, että jo tuolloin kuvataiteilijoita saapui Hailuotoon. Saaren maisemat ovat olleet inspiraationa lukuisille kuvataiteilijoille jo vuosikymmenien ajan.

IMG_1911

Marjaniemen mökkejä elokuussa 2015

IMG_1918

Luotsikutterit Marjaniemessä elokuussa 2015

Lähteet:

Jylkkä-Karppinen K. & Koskamo A. & Kuusela K. & Ylimartimo T. 2008: Hailuodon Marjaniemen luotsi- ja majakka-asema. rakennushistoriallinen selvitys. Kulttuurintutkijain osuuskunta Aura.

Vieru E. (toim.) 2004: Pensselit santaan. Oulun taidemuseon julkaisuja 47/2004

Mustavalkokuvan nettilähteenä on ollut Suomen majakkaseuran sivusto. (Kyseinen kuva löytyy julkaistuna teoksesta Merilä E. 2003:Toisten Nurkista. Hailuodon kulttuuriympäristöohjelma.)