Luotolaiset hyljejäillä # 1

Silmän kantamattomiin on vain valkoista. Jäätä, lunta ja valtavia jääröysiä. Ja kaiken keskellä yksinäinen matkavene. Jossain Malurin ja Sanskerin välisellä isolla jäällä lähes puoli vuosisataa sitten. Veneen päälle on kiinnitetty kaksinkertainen pressu. Sen alla luotolainen Aaro Tero pudottaa pannulle aiemmin pyydetyn hylkeen traania. Rasva ritisee pannulla priimuksen päällä. Aaro nakkaa joukkoon vielä paloiteltua hylkeenmaksaa. Traani kipinöi ympäriinsä sytyttäen pannun tuleen.

Tuomo Annunen seisoo veneen ulkopuolella, kun Aaron pää ilmestyy pressun suuhun ”Äkkiä pois alta!”. Palava pannu vilahtaa Tompan silmissä ja lentää kaaressa jäälle. Siihen iskeytyessään maksanpalat ja rasva lentävät pitkin valkeaa hankea.

Aivan sattumalta lähellä pyynnissä ollut haukiputaalainen Rekilän Lassi osuu paikalle. Mies ihmettelee kuinka täällä valkoisessa tyhjyydessä, keskellä ei mitään, voi olla tällainen meno. Traanipannut lentää ja kirosanat halkovat ilmaa. Piristävää ajattelee mies, joka muistelee tuota kevätpäivän vastaanottoa jäällä vielä vuosia myöhemmin.

Tuomo Annunen hyljejäillä 1960-luvulla. Taustalla ns. matkavene, jossa yövyttiin ja laitettiin ruokaa. Tuomo nojaa kuvassa ajopuuhun. Kuva: Tuomo Annunen kotiarkisto

Tuomo ”Tomppa” Annunen hyljejäillä 1960-luvulla. Taustalla ns. matkavene, jossa yövyttiin ja laitettiin ruokaa. Tuomo nojaa kuvassa ajopuuhun. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Hylkeen traani eli hylkeenrasva sekä hylkeennahat ovat olleet aikoinaan merkittävä kauppatavara. Suomen rannikolla hylkeitä on pyydetty kivikaudesta asti. Hylkeenpyyntiä on harjoitettu useilla eri pyyntialueilla Pohjanlahdella, Suomenlahdella, Laatokalla sekä Itämeren pohjoisosissa.

1800-luvun Hailuodossa hylkeenpyynti oli merkittävä elinkeino. 1900-luvulle tultaessa hylkeenpyynnistä ei oltu enää taloudellisesti yhtä riippuvaisia. Tällöin hyljeporukat pyrittiin pitämään kiinteinä vuodesta toiseen. Näin hylkeenpyynti oli vakiintunut tiettyjen hailuotolaisten tilojen toimeentulolähteeksi. Ennen vanhaan liha käytettiin heti ravinnoksi. Sen sijaan nahka ja traani kuljetettin Hailuotoon ja myytiin sieltä Åströmin nahkatehtaaseen. Toisinaan hylkeennahkoja käytettiin myös omiin tarkoituksiin.

Oli tavallista, että pyyntiretkille lähtivät nuorehkot, hyväkuntoiset miehet. Hylkeenpyyntiin lähdettiin tyypillisesti kahden tai kolmen miehen porukoissa. Pyyntimatkat olivat usein vaarallisia, joten oli turvallisempaa liikkua pareittain tai useamman miehen voimin. Jää- ja sääolosuhteet olivat usein haastavia eikä pahan paikan tullen ulkopuolista apua ollut merellä saatavissa.

Tuomo Malurissa 1960-luvulla hylkeenpyynnin yhteydessä. Pyytäjien kumisaappaatkin olivat valkoiset. Jäällä liikuttiin kokovalkoisissa. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Tuomo Malurissa 1960-luvulla hylkeenpyynnin yhteydessä. Pyytäjien kumisaappaatkin olivat valkoiset. Jäällä liikuttiin kokovalkoisissa. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Hylkeenpyytäjän tärkeimpiä varusteita olivat kelkka, suksea muistuttava ajopuu, suksisauvan kaltainen hylkipiikki ja pieni jolla, jonka turvin liikuttiin avovedessä ja ylitettiin railot. Jäällä liikuttiin ajopuun avulla ja pyytäjät pukeutuivat kokovalkoisiin. Hyljettä lähestyttiin ampumaetäisyydelle ja ammuttiin tähtäämällä sitä päähän. Iso matkavene puolestaan toimi tukikohtana, jossa myös yövyttiin.

Luotolainen Tuomo Annunen lähti jo nuorena miehenä hyljejäille. Kuusikymmentäluvun alussa Tomppa teki pyyntitoverinsa Aaro Teron kanssa viikon pyyntireissuja. Kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen miesten pyyntireissut kestivät jo kuudesta seitsemään viikkoon.Tuohon aikaan pyynti ei enää perustunut nahan ja traanin saantiin, vaan ensisijaisesti hylkeistä saatuun tapporahaan. Hylkeet katsottiin vahinkoeläimiksi ja ne olivat uhka kalastajien elinkeinolle.

Matkaan lähdettin kevätjäillä. Meri ohjasi minne mennä. Ensin kaksikko etsi railon. Sopivan sauman mistä merijää lähtee liikkumaan. He pukkasivat veneen veteen ja lähtivät moottorin turvin ajamaan. Miehet suuntasivat aina Malurin alle, jossa oli paljon hylkeitä.

Kun veneen reunalla roikkunut lämpömittari näytti neljää astetta plussaa, makasivat hylkeet aivan rauhallisina jäällä. Perimätieto oli opettanut Tompan hylkeenpyyntiin. Hän oli kuunnellut lapsesta asti, miten vanhat pyytää ja painanut käytäntöjä muistiin. Ja mitä enemmän Tomppa kävi hylkeenpyynnissä, sitä paremmaksi silmä harjaantui jään kanssa. ”Onhan se vaarallista, mutta siihen tottuu silmä, ei sitä mee hölkäsemmään löyhälle jäälle”.

Tuomo ja iso jääröysä. Jääröysän suojaan pysäköitiin usein ns. matkavene. Jääröysän korkeat huiput toimivat myös hylkeiden tähystyspaikkana. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi

Tomppa ja iso jääröysä 1960-luvulla. Jääröysän suojaan pysäköitiin usein ns. matkavene. Jääröysien korkeat huiput toimivat myös hylkeiden tähystyspaikkana. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Miehet nukkuivat yönsä veneessä lampaananhkavällyihin kääriytyneinä ja hirvennahat allaan. Vain jäälauttojen kumisevat äänet rikkoivat yön pumpulisen hiljaisuuden. Jossain veneen kyljessä vesi putosi pisaroina tip tip tip. Toisinaan kevään ensimmäiset muuttolinnut pyrähtivät pressun alle. Siellä ne nukkuivat veneessä tähtitaivaan alla, ne pyytäjämiehet ja pikkulinnut. ”

Lähteet:

Elävä arkisto, Yle (1.1.1956), julkaistu 3.11.2009: Perämeren hylkeenpyytäjät

Meriläinen-Hyvärinen, A (2008): Luonnon kanssa käsikkäin. Kansantieteellinen arkisto 52, Suomen muinaismuistoyhdistys.

Luotolaisen lumo

Eräänä päivänä vuonna 1922 Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa kaksi kalastajaa istuu puuveneessään. Columbiajoki virtaa miesten alla leveänä ja väkevänä. Miehille kalastuspaikka Columbiajoen suulla on tuttu. Yllättäen heidän lähellään kalastava mies joutuu veden varaan. Kaksikko ymmärtää heti, että tilanne on vakava. He kiirehtivät apuun ja lopulta uupunut mies saadaan vedettyä turvaan. Mutta valtava joki on voimakas ja vie toisen pelastajista mukanaan. Kun vainaja myöhemmin löydetään, hänet tunnistetaan luotolaispaidan perusteella, joka hänellä oli yllään hukkumishetkellä. Tuo paita kuului Hailuodosta Amerikkaan muuttaneelle Jussi Sipilälle.

Marjaniemessä seisoo pieni kahvila-puoti Luovon Puikkari, jossa myydään myös käsitöitä, kuten luotolaispaitoja. Yksi puodin perustajista on Martta Tönkyrä, jonka setä Jussi Sipilä oli. Martan suvussa luotolaisia eli tikkureita on neulottu jo vuosikymmeniä. Perinteen mukaan Martta on opettanut luotolaisen tekemisen taidon myös tyttärelleen Saila Tönkyrälle. Naiset uskovat, että 1800-luvulta peräisin oleva luotolainen tulee säilymään myös tulevaisuudessa. Sillä klassikkoneule ei ole ainoastaan kaunis. Se on ennen kaikkea käytännöllinen pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

IMG_2286

Hailuodossa sulhanen saattoi ennen vanhaan mennä naimisiin morsiamen neuloma luotolainen yllään. Vanhoissa valokuvissa voi nähdä, kuinka saaren miehet saatettiin rintamalle luotolaiset yllään. Paikallisille kalastajille luotolainen on aina ollut korvaamaton käyttövaate.

Luotolaisen luonnonvärit.

Luotolaisen luonnonvärit.

Perinteinen luotolainen neulotaan käsin pesemättömästä ja värjäämättömästä suomenlampaan villasta. Harmaa on luotolaisen perusväri. Vasta myöhemmin sen rinnalle on noussut myös luonnonvaalea sekä luonnonmusta, joka taittuu sävyltään ruskeaan. Vielä 1950-luvun alussa Hailuodossa oli tuhansia lampaita. Mustia lampaita oli saaressa kuitenkin vähän. Eikä niiden villaa raaskittu käyttää paidan tekoon. Korkeintaan niiden tummaa villaa sekoitettiin harmaan joukkoon. Luonnonvaaleaa taas pidettiin liian arkana värinä, koska luotolainen oli ennen kaikkea käyttövaate.

Luotolainen on saumaton ja neulotaan yhtenä kappaleena. Nykyisin paita neulotaan pyöröpuikoilla, mutta ennen käytettiin kymmentä sukkapuikkoa. Tästä juontuu myös luotolaisen toinen nimi tikkuri, sillä Hailuodossa puikkoja on perinteisesti kutsuttu tikuiksi. Luotolaisen istuvuutta parantaa selkäkiila. Sen leveys määrittyy kantajan hartialeveyden mukaan. Paidassa on myös kyynärpääkavennukset.

Luotolaiseen kuuluu koristeellinen korinpohjaneuleinen etuosa. Kuviota kutsutaan västäräkiksi. Sitä ei kuitenkaan ollut alkuperäisesssä luotolaisessa. Onkin todennäköistä, että västäräkkikuviointi on saanut vaikutteita muiden maiden, kuten Islannin tai Irlannin kalastajaneuleista.

Yksi luotolaisen tunnusmerkeistä ovat vasemman puolen kaulusta ja olkapäätä koristavat kuusi miesten housunnappia.Perinneneule luotolainen löytyy Suomen kansallismuseon sekä Suomen käsityön museon kokoelmista.

Yksi luotolaisen tunnusmerkeistä ovat vasemman puolen kaulusta ja olkapäätä koristavat kuusi miesten housunnappia.Perinneneule luotolainen löytyy Suomen kansallismuseon ja Suomen käsityön museon kokoelmista.

Alun perin luotolainen oli myös kaulukseton. Tällöin paitaan kuului pitkä kaulahuivi. Saariolosuhteissa huivi suojasi kylmältä viimalta, mutta huivilla oli myös muuta käyttöä.  Sillä saatettiin sitoa hevosen paksussa hangessa loukkaama jalka, korvata heinähäkin katkennut pinna tai sitoa polvi, johon kirves oli osunut puuhommissa.

Luotolainen on pitkäikäinen ja saattaa kestää käytössä vuosikymmeniä. Kuluneet hihat tai kaulus voidaan purkaa, ja ne on helppo neuloa uudelleen. Tämä onkin ollut yleinen tapa, jolla paitaan on saatu reilusti lisää käyttövuosia. Oli myös tavallista, että luotolaisia omistettiin kaksi, joista toinen oli käyttövaate ja toinen tarkoitettu pyhäkäyttöön. Perinneneule on tänäkin päivänä sopiva juhla-asu.

Hailuodon lammaskanta romahti aitalain mukana 1950-luvun puolivälissä. Perinteisesti luotolaiset oli neulottu oman saaren lampaista keritystä villasta. Samoihin aikoihin käsityöala koneellistui ja markkinoille ilmestyivät teollisesti tuotetut langat. Nämä seikat olivat vahvasti vaikuttamassa siihen, että luotolaisten neulominen väheni. Vasta muutama vuosikymmen myöhemmin, 1970-luvulla, perinnepaidan suosio alkoi näyttää elpymisen merkkejä. Ja 80-luvulla luotolainen tallennettiin perinnekäsitöistä kertovan kirjan kansiin.

Luotolainen

Luotolainen painaa valmiina noin kilon. Hailuodossa luotolaisia myy Marjaniemen Puikkarin lisäksi  Luovon Puoji kylällä. Perinneneuleen voi tilata omien mittojen mukaan.

Luotolainen on perinteisesti ollut kalastajien suosiossa, sillä se on suojannut hyvin kylmältä ja kostealta merituulelta. Luotolaiselle ammattikalastajalle Tuomo Annuselle luotolainen on toiminut jopa henkivakuutuksena. Ollessaan hylkeenpyynnissä 1960-luvulla, Tomppa putosi hyiseen mereen. Hän pääsi kipuamaan takaisin jäälle ja riisui märät vaatteensa. Tomppa rutisti luotolaisensa niin kuivaksi kuin pystyi ja puki painavan paidan takaisin ylleen. Koska luotolainen lämmittää kosteanakin, selvisi Tomppa luotolaisen avulla niin pitkään, että pääsi lämpimään ja sai kuivaa vaatetta ylleen. Ei ole sattumaa, että luotolainen on kalastajien luottovaate.

Lähteet:

Henkilöhaastattelumateriaali, jotka olen tehnyt alun perin luotolaispaitaa käsittelevää lehtiartikkelia varten vuonna 2014.

Ylen Elävä arkisto (12.10.1987): Kalastajaneule luotolainen on villapaitojen klassikko.