Jäniksen tarina (Tuhat yötä piilokojussa 2/2)

Piilokojuistaan huolimatta valokuvaaja Esko Pitkänen saa toisinaan parhaat kuvat autostaan. Näin kävi myös eräänä keskikesän valoisana iltana vuonna 2013 Eskon ajellessa Hailuodon Matikanniemen kupeessa.

Yhtäkkiä Eskon auton eteen hiekkatielle hyppää kolme jäniksenpoikaa. Kun hän pysäyttää ja sammuttaa auton, kolmikko pyrähtää piiloon auton alle. Esko tietää, että jossain on myös pikkuisten emo. Hän tietää myös, että nyt on maltettava istua äänettömänä pitkään.

Ja koska jänikset eivät osaa pelätä paikoillaan seisovaa autoa, alkaa keskiyön aikaan tapahtua. Muutaman tunnin odottelun jälkeen jänisemo loikkaa tielle. Silmänräpäyksessä poikaset pujahtavat emon luokse. Tasaisella maalla emon on hyvä syöttää poikaset. Ruokatoimitus on ohi muutamassa minuutissa. Emo ja poikaset katoavat kesäyöhön. Esko on saanut autonsa uumenista napattua kuvan.

unnamed

Valokuva: ”Maitoa-lapsille” Esko Pitkänen

Hän palaa autollaan ja kamera mukanaan syöttöpaikalle myös seuraavina iltoina. Aina keskiyön lyömillä emo hyppää tielle ja ruokinta toistuu aivan kuten aiemminkin. Mustat varjot on kuitenkin jo heitetty jänisten ylle. Esko on pannut merkille, että kanahaukka on seuraillut poikasia matkan päästä. Niiden silmät ovat erityisen tarkat havaitsemaan saaliin korkealta ja arvioimaan etäisyyden. Kanahaukka pyrkii aina yllättämään saaliinsa. Eikä tämä luotolaisyksilö tee poikkeusta.

Ja niin neljäntenä iltana Esko huomaa emon luokse vilahtavan vain kaksi poikasta. Viidentenä yönä emon syliin tulijoita on enää yksi. Emolla on maitoa, muttei enää tarpeeksi syöjiä. Niinpä hän syöttää yhtä poikastaan kahdesti. Poikasen pieni, valkea töpöhäntä nojaa maata vasten. Sillä on mustat nappisilmät ja korvat kallellaan. Emon lämmössä, maidontuoksussa ja sydämen sykkeessä on hyvä olla.

Kun jänisemo seuraavana iltana loikkaa tielle, kukaan ei tule vastaan. Se on hämillään ettei yksikään pieni tule. Emo nuuhkii ja nuuhkii ja odottaa omiaan. Lopulta sen on pakko luovuttaa. Emo häviää kanervikkoon.

Ja jossain luotolaisen metsän huminassa, suuren puun oksistossa kasvaa vahvoja haukanpoikasia. Risupedillään ne syövät jo kolmatta iltaa tuoretta jänispaistia. Keräävät voimia voidakseen jonain päivänä hypätä pesästä tutkimaan elinpiiriään laajemmin. Kasvaakseen isoksi. Ollakseen tuo vanhojen metsien petolintu. Se, joka on Suomessa täysrauhoitettu vuonna 1989.

 

Lähteet:

Suomen luonnonsuojeluliiton nettisivut http://www.sll.fi (kanahaukka)

Tuhat yötä piilokojussa (osa 1/2)

Luotolainen hirviporukka on kaivanut metsään ison kuopan. Sinne on haudattu hirven teurasjätteitä. Tarkkasilmäinen, nuori maakotka on pannut merkille maahan kätketyn illallisen. Myös korppi kulkee kotkan apajilla. Sen kiiltävänmusta olemus pyrähtelee arkana oksistossa. Hailuodossa harvinainen maakotkahavainto kantautuu luontokuvaaja Esko Pitkäsen korviin. Hän päättää yrittää maakotkan taltioimista kuviin.

Iltapimeällä Esko palaa paikalle mukanaan piilokoju. Hän asettaa kojun sopivalle paikalle. Eskolla on tuuria, sillä marraskuisen yön aikana piilokojun ja metsän päälle sataa puhdas lumikerros. Aamutuntien pimeässä Esko asettuu piilokojuunsa kuvauspaikalle. Tämän jälkeen alkaa pitkä ja hiljainen odotus. Kunnes päivän valjetessa Esko havaitsee kaukana lähestyvän maakotkan.

Kamera on valmiina, kun maakotka majesteettisin siivin humahtaa linssin edestä. Räpsräpsräps. Kameran suljin soi, mutta sen ääni pysyy piilokojun uumenissa säikäyttämättä kotkaa. Eskon osalta tämä jää ainoaksi kerraksi, kun maakotka käy paikalla. Se ei enää palaa koko päivänä. Kenties lumesta huolimatta maakotka alkoi arastella kojua. Esko oli kuitenkin saanut jo kuvan. Mutta vielä oli jännitettävä tuliko kuvasta terävä.

Tuli.

"Kotka-metsässä" 2010. Kuva: Esko Pitkänen

”Kotka-metsässä” 2010. Kuva: Esko Pitkänen

Hailuotolainen luontokuvaaja Esko Pitkänen on työlleen omistautunut luonnossa kulkija. Aina kesän saapuessa Esko viettää kaikki yöt piilokojussaan. Esko on rakentanut itselleen kevytrakenteisen ja kelluvan piilokojun, jonka voi helposti kuljettaa määränpäähänsä peräkärryllä. Mutta ennen kuin piilokoju löytää paikkansa, tekee Esko pitkään työtä. Hän kulkee vuosia Hailuodon metsissä, ryveiköissä ja rannoilla etsimässä juuri sopivaa paikkaa. Paikan valinnassa määrittävänä tekijänä on myös se, mitä eläimiä haluaa kuvata.

Kun sopiva paikka löytyy, Esko asentaa piilokojun hyvään asentoon. Ensin on huomioitava valon suunta ja mietittävä etukäteen, mitä kuvan taustalla tulee näkymään. Kaikki työ piilokojun kanssa täytyy aloittaa viimeistään edellisenä syksynä, mikäli seuraavana keväänä haluaa kuvata. Parasta kuitenkin on, jos koju on paikoillaan vuosia.

Esko Pitkäsen piilokoju Hailuodossa. Kuva: Esko Pitkänen

Esko Pitkäsen piilokoju Hailuodossa. Kuva: Esko Pitkänen

unnamed-2

Eskolla on täyttynyt jo tuhat yötä piilokojuissa vietettyä aikaa. Kuva Hailuodosta. Kuva: Esko Pitkänen.

Eläimillä kestää pitkään tottua piilokojuun. Mitä pidempään koju on paikoillaan, sitä vähemmän eläimet siihen kiinnittävät huomiota. Siitä tulee lopulta osa eläinten elinympäristöä ja Esko voi huoletta kuvata piilokojun suojista.

”Eläimet eivät tottele ajatuksia”

Mutta vaikka piilokoju olisi seissyt paikoillaan vuosia ja kaikki esivalmistelut tehty huolella, ei eläimiä silti saa toimimaan oman mielen mukaan.  Kuvaajan näkökulmasta hienoimmat kuvat saa auringonlaskujen ja -nousujen aikaan. Keskipäivän valo on kovaa ja kylmää, mutta myöhään illalla ja aikaisin aamulla horisontissa vaeltava aurinko luo pehmeyttä ja lämpimiä sävyjä. Mutta on harvinaista, että juuri sillä hetkellä eläin astuisi linssin eteen.

Kun Esko asettuu kesäiltaisin piilokojuun yötä varten, on hänellä mukanaan keitin, ruokaa, vettä ja sankovessa. Hän viettää yöt kojussa ja nukkuu välillä. Itikoiden vuoksi piilokojussa on käytettävä hyttysaineita.

unnamed-1

”Olosuhteet on luotava piilokojussa niin hyviksi, että siellä viihtyy paremmin kuin kotona” – Esko. Kuva: Esko Pitkänen

Piilokoju on sisältä pehmustettu siltä varalta, etteivät eläimet säikähdä, jos jokin tipahtaa tai kolahtaa. Tosin pienestä piilokojusta ääni ei kanna hyvin isoon tilaan, ulkopuolelle. Esimerkiksi kameran räpsäys ei kuulu ulos. Liike onkin ääntä pahempi. Kun optiikka liikkuu, se voi karkottaa eläimen pois. Esko vie eläimille houkuttimeksi syötävää, kuten siemeniä linnuille. Merikotkille hän vie kalaa tai kalastajien verkkoon kuolleiden hylkeiden lihaa.

Kun eläimet ovat vihdoin tottuneet piilokojuun, ne saattavat lajista riippuen tulla hyvinkin lähelle. Esimerkiksi hanhet, joita Esko kuvailee varovaisiksi, epäluuloisiksi ja aroiksi kuvattaviksi, saattavat istahtaa metrinkin päähän kojusta nukkumaan. Kun ne on kerran saanut ”vedätettyä” kojun olemassaoloon, ne eivät enää välitä edes linssin liikeestä tai äänistä. Hanhet eivät kojuun totuttuaan osaa yhdistää sitä enää millään tavoin ihmiseen. Eivätkä osaa näin pelätä sieltä mahdollisesti tulevia ääni- tai liikeärsykkeitä.

Esko Pitkänen on kansainvälisestikin tunnustettu luontokuvaaja ja hänet on useasti palkittu luontokuvakilpailuissa. Hän on syntyjään Savosta. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Esko on asunut Hailuodossa. Mutta jo tätä ennen hän on kulkenut saaressa paljon. Luontokuvauksen Esko on aloittanut 45 vuotta sitten.

Eskon kuva "Täysillä" voitti vuoden 2010 Vuoden luontokuvakilpailun Nisäkkäät-sarjan.

Eskon kuva ”Täysillä” voitti vuonna 2010 Vuoden luontokuvakilpailun Nisäkkäät-sarjan.

Esko Pitkäsen luontokuvanäyttely ”Linnun lailla” on parhaillaan nähtävissä Liminganlahden luontokeskuksessa ajalla 7.1.-29.2.2016.

http://www.liminganlahti.fi/tapahtumat/vaihtuvat-nayttelyt.html

Lähteet:

Kirjoitus pohjautuu Esko Pitkäsen kanssa tammikuussa 2016 käymiini keskusteluihin. Kaikki jutussa esiintyvät valokuvat on julkaistu Eskon luvalla.