Luotolaisen lumo

Eräänä päivänä vuonna 1922 Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa kaksi kalastajaa istuu puuveneessään. Columbiajoki virtaa miesten alla leveänä ja väkevänä. Miehille kalastuspaikka Columbiajoen suulla on tuttu. Yllättäen heidän lähellään kalastava mies joutuu veden varaan. Kaksikko ymmärtää heti, että tilanne on vakava. He kiirehtivät apuun ja lopulta uupunut mies saadaan vedettyä turvaan. Mutta valtava joki on voimakas ja vie toisen pelastajista mukanaan. Kun vainaja myöhemmin löydetään, hänet tunnistetaan luotolaispaidan perusteella, joka hänellä oli yllään hukkumishetkellä. Tuo paita kuului Hailuodosta Amerikkaan muuttaneelle Jussi Sipilälle.

Marjaniemessä seisoo pieni kahvila-puoti Luovon Puikkari, jossa myydään myös käsitöitä, kuten luotolaispaitoja. Yksi puodin perustajista on Martta Tönkyrä, jonka setä Jussi Sipilä oli. Martan suvussa luotolaisia eli tikkureita on neulottu jo vuosikymmeniä. Perinteen mukaan Martta on opettanut luotolaisen tekemisen taidon myös tyttärelleen Saila Tönkyrälle. Naiset uskovat, että 1800-luvulta peräisin oleva luotolainen tulee säilymään myös tulevaisuudessa. Sillä klassikkoneule ei ole ainoastaan kaunis. Se on ennen kaikkea käytännöllinen pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

IMG_2286

Hailuodossa sulhanen saattoi ennen vanhaan mennä naimisiin morsiamen neuloma luotolainen yllään. Vanhoissa valokuvissa voi nähdä, kuinka saaren miehet saatettiin rintamalle luotolaiset yllään. Paikallisille kalastajille luotolainen on aina ollut korvaamaton käyttövaate.

Luotolaisen luonnonvärit.

Luotolaisen luonnonvärit.

Perinteinen luotolainen neulotaan käsin pesemättömästä ja värjäämättömästä suomenlampaan villasta. Harmaa on luotolaisen perusväri. Vasta myöhemmin sen rinnalle on noussut myös luonnonvaalea sekä luonnonmusta, joka taittuu sävyltään ruskeaan. Vielä 1950-luvun alussa Hailuodossa oli tuhansia lampaita. Mustia lampaita oli saaressa kuitenkin vähän. Eikä niiden villaa raaskittu käyttää paidan tekoon. Korkeintaan niiden tummaa villaa sekoitettiin harmaan joukkoon. Luonnonvaaleaa taas pidettiin liian arkana värinä, koska luotolainen oli ennen kaikkea käyttövaate.

Luotolainen on saumaton ja neulotaan yhtenä kappaleena. Nykyisin paita neulotaan pyöröpuikoilla, mutta ennen käytettiin kymmentä sukkapuikkoa. Tästä juontuu myös luotolaisen toinen nimi tikkuri, sillä Hailuodossa puikkoja on perinteisesti kutsuttu tikuiksi. Luotolaisen istuvuutta parantaa selkäkiila. Sen leveys määrittyy kantajan hartialeveyden mukaan. Paidassa on myös kyynärpääkavennukset.

Luotolaiseen kuuluu koristeellinen korinpohjaneuleinen etuosa. Kuviota kutsutaan västäräkiksi. Sitä ei kuitenkaan ollut alkuperäisesssä luotolaisessa. Onkin todennäköistä, että västäräkkikuviointi on saanut vaikutteita muiden maiden, kuten Islannin tai Irlannin kalastajaneuleista.

Yksi luotolaisen tunnusmerkeistä ovat vasemman puolen kaulusta ja olkapäätä koristavat kuusi miesten housunnappia.Perinneneule luotolainen löytyy Suomen kansallismuseon sekä Suomen käsityön museon kokoelmista.

Yksi luotolaisen tunnusmerkeistä ovat vasemman puolen kaulusta ja olkapäätä koristavat kuusi miesten housunnappia.Perinneneule luotolainen löytyy Suomen kansallismuseon ja Suomen käsityön museon kokoelmista.

Alun perin luotolainen oli myös kaulukseton. Tällöin paitaan kuului pitkä kaulahuivi. Saariolosuhteissa huivi suojasi kylmältä viimalta, mutta huivilla oli myös muuta käyttöä.  Sillä saatettiin sitoa hevosen paksussa hangessa loukkaama jalka, korvata heinähäkin katkennut pinna tai sitoa polvi, johon kirves oli osunut puuhommissa.

Luotolainen on pitkäikäinen ja saattaa kestää käytössä vuosikymmeniä. Kuluneet hihat tai kaulus voidaan purkaa, ja ne on helppo neuloa uudelleen. Tämä onkin ollut yleinen tapa, jolla paitaan on saatu reilusti lisää käyttövuosia. Oli myös tavallista, että luotolaisia omistettiin kaksi, joista toinen oli käyttövaate ja toinen tarkoitettu pyhäkäyttöön. Perinneneule on tänäkin päivänä sopiva juhla-asu.

Hailuodon lammaskanta romahti aitalain mukana 1950-luvun puolivälissä. Perinteisesti luotolaiset oli neulottu oman saaren lampaista keritystä villasta. Samoihin aikoihin käsityöala koneellistui ja markkinoille ilmestyivät teollisesti tuotetut langat. Nämä seikat olivat vahvasti vaikuttamassa siihen, että luotolaisten neulominen väheni. Vasta muutama vuosikymmen myöhemmin, 1970-luvulla, perinnepaidan suosio alkoi näyttää elpymisen merkkejä. Ja 80-luvulla luotolainen tallennettiin perinnekäsitöistä kertovan kirjan kansiin.

Luotolainen

Luotolainen painaa valmiina noin kilon. Hailuodossa luotolaisia myy Marjaniemen Puikkarin lisäksi  Luovon Puoji kylällä. Perinneneuleen voi tilata omien mittojen mukaan.

Luotolainen on perinteisesti ollut kalastajien suosiossa, sillä se on suojannut hyvin kylmältä ja kostealta merituulelta. Luotolaiselle ammattikalastajalle Tuomo Annuselle luotolainen on toiminut jopa henkivakuutuksena. Ollessaan hylkeenpyynnissä 1960-luvulla, Tomppa putosi hyiseen mereen. Hän pääsi kipuamaan takaisin jäälle ja riisui märät vaatteensa. Tomppa rutisti luotolaisensa niin kuivaksi kuin pystyi ja puki painavan paidan takaisin ylleen. Koska luotolainen lämmittää kosteanakin, selvisi Tomppa luotolaisen avulla niin pitkään, että pääsi lämpimään ja sai kuivaa vaatetta ylleen. Ei ole sattumaa, että luotolainen on kalastajien luottovaate.

Lähteet:

Henkilöhaastattelumateriaali, jotka olen tehnyt alun perin luotolaispaitaa käsittelevää lehtiartikkelia varten vuonna 2014.

Ylen Elävä arkisto (12.10.1987): Kalastajaneule luotolainen on villapaitojen klassikko.

Lammasmarkkinat

Kymmenien lampaiden lauma kopistelee kylätiellä kohti Ojakylää. Lampaat täyttävät tien koko sen leveydeltä. Osa määkii menemään ojia pitkin. Lammaslauman edessä ja takana kulkee kyläläisiä. Joukossa on paljon lapsia. Toiset ovat matkassa pyörällä. Aamu on valjennut harmaana ja kylmänä. Kumisaappaat lätsähtävät mutaiseen maahan ja kivet rapisevat pyöränrenkaiden alla. Seurueen matkaa säestää iloinen puheensorina ja kellokkaiden kaulasta säännöllisesti kantautuva kilinä. Joku viheltelee ja toinen nauraa. Markkinatunnelma alkaa nousta, kun lampaita ajetaan kohti jakoaitauksia. Eletään lokakuun ensimmäistä maanantaita 1950-luvun alkupuolella ja alkamassa ovat lammasmarkkinat.

Lammasmarkkinoiden menoa. Taustalla luotolaisten "sekajuna" eli linjuri, joka kulki väliä Kirkonkylä-Petsamo. Hailuoto laiva kulki Ouluun Petsamon laiturista.

Lammasmarkkinoiden menoa . Taustalla luotolaisten ”sekajuna”, joka kuljetti väkeä välillä Kirkonkylä-Petsamo. Hailuoto laiva kulki Ouluun Petsamon laiturista. Kuva: Jorma Kauko. Kuvalähde Hailuodon kotiarkistot. 

Lampaat saivat laiduntaa vapaasti Hailuodon rannoilla ja metsissä aina vuoteen 1955 saakka. Aitalaki oli astunut voimaan Suomessa jo vuonna 1921, mutta Hailuodossa sitä alettiin noudattaa vasta myöhemmin. Ensimmäiset lampaat vietiin laitumille heti lumien sulaessa. Ne hakeutuivat omatoimisesti rannoille, joissa oli jo varhain vehreää ja lehdet puissa. Juhannukseen mennessä kaikki lampaat oli laskettu laitumille.

Luotolainen Eila Rantasuomela muistaa lapsuudestaan, kuinka haikeaa oli jättää lampaat oman onnensa nojaan. Ja miten kylmillä ilmoilla, tuvan lämmössä, huoletti lampaiden vointi. Eikä lapsen huoli ollut lainkaan turha. Usein alkukesä toi mukanaan kylmiä ilmoja, joihin heikoimmat karitsat menehtyivät. Luotolaiset puhuivat karitsantapposateista. Muita uhkia lampaille olivat irrallaan juosseet koirat ja meriveden äkkivaihtelut. Muutoin lampaiden elo oli rauhallista. Lampaat viihtyivät hyvin laitumilla, eikä niitä juuri kylän liepeille eksynyt. Vasta syksyllä, ilmojen viiletessä, ne saattoivat alkaa hakeutua asumusten lähelle.

Lammasmarkkinat pidettiin lokakuun alkupuolella. Ajankohdasta päätti kunnallishallinto. Ennen varsinaista lammasjakoa suoritettiin lammasajot. Lammasajossa hyödynnettiin kahdeksaa kinkeripiiriä. Jokaisesta piiristä määrättiin oma ajojohtaja. Ajojohtajan mukaan lähti kustakin lampaallisesta kinkeripiirin taloudesta vähintään yksi avuksi. Lapset lähtivät mielellään mukaan.

Jo varhain aamulla ajoporukat lähtivät etsimään lampaita rannoilta ja metsistä. Niitä ajettiin laumoiksi ja edelleen kohti erotteluaitauksia. Viimeistään markkinapäivän aamuna suuret lammaslaumat ajettiin kahteen isoon aitaukseen. Ne sijaitsivat kirkonkylällä ja Ojakylässä. Tätä ennen osa lampaista oli jo päätynyt omistajilleen pienemmistä erotteluaitauksista ajomatkan varrella.

Lammasmarkkinat olivat sosiaalinen ja yhteisöllinen tapahtuma. Tiistai oli varsinainen markkinapäivä. Silloin ihmiset pukeutuivat normaalia paremmin. Isännät saattoivat vetää ylleen nahkatakin ja pussihousut. Naiset olivat hameissaan ja moni sitoi päähänsä hienomman huivin. Lähes koko Hailuoto oli paikalla. Väkeä saapui markkinahumuun myös mantereelta.

Väntelän vanha emäntä ottaa lammastaan jakoaitauksesta. Kuvan alkuperäinen ottaja Jorma Kauko. Kuva Hailuodon kotiarkistot.

Väntelän vanha emäntä ottamassa lammastaan jakoaitauksesta. 1950-luvun alkupuolella saaressa oli vielä noin 3000 lammasta.  Kuva: Jorma Kauko. Kuvalähde Hailuodon kotiarkistot.

Ihmiset kokoontuivat jakoaitauksen ulkopuolelle. Hevoset seisoivat kärryineen kiinni aidoissa. Ne saivat eteensä heinää ja kylmällä selkäänsä loimen. Kyläläiset parveilivat aitauksen ulkopuolella malttamattomina. Varsinainen erottelu alkoi, kun vanhempi mies antoi merkin. Sillä kellon lyömällä kiipesivät ihmiset aitojen yli etsimään omia lampaitaan. Lampaat tunnistettiin korvamerkeistään. Jokaisella talolla oli omat merkkinsä. Kun oma lammas löytyi, se nostettiin aidan yli vastaanottajalle. Lampaan jalat sidottiin ja se kannettiin heinällä pehmustettuun hevoskärryyn tai laskettiin maahan odottamaan. Alussa lampaat oli helppo ottaa kiinni, koska aitauksessa oli ahdasta ja liikkumavaraa vähän. Mutta mitä harvemmaksi lampaat kävivät, sitä vilkkaampiin juoksuaskeliin ja äkkikäännöksiin kiinniottaja sai varautua.

Omat lampaat ovat löytyneet ja nostettu kärryihin. Alkuperäinen valokuva Jorma Kauko. Kuvalähde Hailuodon kotiarkistot.

Omat lampaat ovat löytyneet ja nostettu kärryihin. Jokaisessa talossa oli niin sanottu kellokas. Eli yksi lammas, joka sai kellon kaulaansa.  Näin omat lampaat pysyivät paremmin laumassa. Ja kellon kilinästä oli hyötyä myös lampaiden etsinnässä rannoilta ja metsistä. Kuva: Jorma Kauko. Kuvalähde Hailuodon kotiarkistot.

Niitä lampaita, jotka erottelunkin jälkeen jäivät odottelemaan omistajiaan kutsuttiin jakoperiksi. Kirkonkylän aitaukseen ilman omistajiaan jääneet lampaat ajettiin vielä Ojakylään ja päinvastoin. Näin jakoperien määrää saatiin pienemmäksi. Lammasajon jäljiltä jäi useita kymmeniä lampaita vielä laitumille. Näitä lampaita kutsuttiin rahalampaiksi, sillä niiden löytäjälle maksettiin palkkio. Erityisesti lapsille rahalampaat olivat hyvä tienesti.

Aikuisten markkinapäivä huipentui illalla pidettyihin tanssiaisiin. Tunnelma oli keveä. Ja vaikka omat lampaat oli jo päivällä löydetty, etsi joku vielä kokokorvaisia. Tällä viitattiin niihin ”merkkaamattomiin” nuoriin herroihin ja neitoihin, jotka vielä kulkivat vapaana.

Lapsillle markkinapäivä merkitsi jälleenkohtaamista rakkaiden lemmikkien kanssa. Eila muistaa sen lapsen riemun, kun oma lammas löytyi. Ja miten hän melkein asui lammaskarsinassa markkinoita seuraavat päivät. Koko kesän yli taipunut ikävä oli poissa. Taas saattoi syöttää leivänkannikkaa ja silittää pehmeää turpaa.

Lähteet:

Elävä arkisto. YLE 12.10.1987. Kalastajaneuleperinne Hailuodossa.

Järvelä, V. 1996: Hiekkaan kirjoitettu. Hailuotolaisen kellonvalajan muistelmat.

Suomela J.L. 1969: Hailuoto- kotiseutumme. Hailuodon kotiseututoimikunnan keräilyjä.