”Kaiken takana on toinen maailma”

 

Siitä asti, kun muutin Hailuotoon olen tavoitellut maalauksellista kuvaustyyliä. Nyt olen kuvaajana siellä, missä haluankin olla. Tämä on kaiken lopputulos. – Aki Roukala

 

LAITURI

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

heppa

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

BLOGIKUVA4

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

Hailuotolaisen valokuvaajan ja taiteilijan Aki Roukalan Hailuoto -niminen kirjateos ilmestyy 20.5.2016. Kirjaan pohjautuva valokuvanäyttely avautuu yleisölle lauantaina 21.5. Galleria Luodossa. Hailuoto -teos on Akin ensimmäinen valokuvakirja, joka syntyi  pitkällisen prosessin tuloksena.  Kirja muutti matkan varrella muotoaan useasti. Lopulliseen tummaan ja tunnelmalliseen sävymaailmaan kirja hioutui viimeisen vuoden aikana.

Saavuttaakseni maalauksellisuuden tarvitsin sumua, koska en käsittele kuviani.

Mutta sumu osoittautui haastavaksi kuvauskumppaniksi. Sillä aina kun Hailuodossa näytti olevan täydellinen sumu, usein iltaisin tai varhain aamulla, oli mietittävä onko mahdollista tai jaksaako heti siltä istumalta kiirehtiä paikalle kuvaamaan. Ja niinä lukemattomina kertoina, kun lähti ja pääsi kuvauspaikalle, oli sumu usein hälvennyt tai se ei näyttänyt enää aivan samalta kuin lähtiessä. Mutta joka kerta, kun Aki todella onnistui kuvaamaan sumussa, hän sai kirjaansa kuvan.

Kaiken kaikkiaan Aki otti kymmeniätuhansia kuvia niiden kolmen vuoden aikana joina kirjaa teki. Voisi ajatella, että näin suuresta määrästä lopullisten kuvien valikoiminen olisi mahdoton tehtävä. Mutta taiteilijalle tehtävä oli yksinkertainen. Hänen mielestä oli helppo valita hyvät ruudut, koska niitä oli niin vähän. Sellaisia ruutuja, jotka osuivat tismalleen kirjan tunnelmaan muodostaen yhdessä eheän kokonaisuuden. Hailuoto -kirjaa hallitsevat tummanpuhuvat maisema- ja muotokuvat. Samalla kirjassa on myös keskenään hyvin erilaisia kuvia, toiset luonnonvalossa otettuja ja toiset salamanvalolla. Yhtä kaikki, lopputulos on taiteilijan sanoin:

Unenomainen matka Hailuotoon, jossa aika saarella pysähtyy ja maailma saaren ulkopuolella katoaa.

 

LADA

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

BLOGIKUVA

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

HEINÄÄ

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

 

Lisätietoja:

Kirjaa on painettu rajoitettu 500 kappaleen painos. Hailuoto -teos on myynnissä kirjakaupoissa kautta maan. Hailuodossa kirja tulee myyntiin paikallisiin myymälöihin.

Kirjan ulkoasu on graafikko Jessica Leinon käsialaa. Kirjan on painanut Unto Liimatainen. Reprografina toimi Pasi Immonen.

Paino: Erweko oy. Sidonta: Finnreklama. Paperit: Antalis. Julkaisija: Is this Art! 2016

Hailuoto näyttelyn avajaiset lauantaina 21.5. klo. 18.00, Galleria Luoto. Hailuoto-seuran kylätalossa, os. Luovontie 231.

Näyttely on esillä Galleria Luodossa ajalla 10.7.2016 saakka.

 

 

 

 

Hakekaa Sirkka!

HKMS000005 km0043m2

Luotolaisen Sirkka Järvelän nuoruuden opinahjo. Entinen Kätilöopisto Tehtaankatu 1 C, Helsingissä. Kuva vuodelta 1969. Kuva:  Hakli Kari, Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1951 luotolainen Sirkka Järvelä, 84, aloitti opinnot Helsingissä kätilöopistossa kaukana kotisaaresta. Kaksi vuotta kestäneiden opintojen aikana Sirkka pääsi käymään kotonaan vain kahdesti. Matka Helsingistä Hailuotoon oli tuohon aikaan vaivalloinen ja kallis. Sirkka kuitenkin palasi Hailuotoon heti opintojen päätyttyä ja aloitti työt syrjäisen saaren ainoana kätilönä vuonna 1953. Hän oli työvalmiudessa ympäri vuorokauden.

Tuolloin Hailuodossa ei ollut vielä sähköjä, puhelimia eikä edes kunnollisia teitä. Sirkka haettiin apuun hevoskyydillä, polkupyörällä tai jalkaisin. Työ vaati vastavalmistuneelta erityistä sisua ja rohkeutta. Ensimmäisenä syksynään vasta 22-vuotias Sirkka hoiti muutamassa kuukaudessa yhteensä yksitoista synnytystä. Ensimmäinen lapsi syntyi lokakuun toinen päivä 1953 ja siitä kymmenen seuraavaa vielä ennen joulua.

f8a8c08a-9b6f-4117-872c-f9db3fdbbc1e

Terveyssisar Esteri Kauppi (vas.) ja kätilö Sirkka Järvelä (oik.) kuvattuna vuonna 1958. Mopot helpottivat naisten työmatkoja. Sirkan miehen Väinön ostama mopo  oli Hailuodon ensimmäinen.  Kuvan ottaja ei kirjoittajan tiedossa, kuvalähde Hailuodon terveysaseman taulusta

Tuolloin Hailuodossa elettiin vielä kotisynnytysten aikaa. Suomessa saunasynnytykset olivat olleet tyypillisiä 1800-luvun loppupuolelle, jonka jälkeen alettiin synnyttää yhä useammin asuintiloissa. Sirkan uraan mahtui vain yksi saunasynnytys. Kotisynnytykset tapahtuivat Hailuodossa tyypillisesti kammareissa. Läsnä olivat vain kätilö ja synnyttävä äiti.

Sirkalla oli tapana laittaa tulevat isät hommiin, kuten veden keittoon tai lapsia vahtimaan. Hänen mielestä oli kaikkien osalta parempi keksiä vaimoistaan huolestuneille miehille muuta ajateltavaa. Hailuodossa kotisynnytykset olivat yleisiä aina vuoteen 1964, jolloin astui voimaan sairausvakuutuslaki. Tätä ennen vain riskiraskauksien kohdalla odottaja oli ohjattu mantereelle sairaalaan. Sairausvakuutuslain myötä sairaalasynnytys tuli taloudellisesti mahdolliseksi kaikille.

IMG_1415

Lottalan rakennus Hailuodon kylällä vuonna 2016. Lottala pitää sisällään paljon luotolaista kulttuurihistoriaa. Kuva: Sanna Roukala.

Tuona kiireisenä syksynä 1953 Sirkka ehti hoitaa synnytykset odottajien kotona. Näin ei ollut kuitenkaan sodan päättymisen jälkeisenä vuonna 1945, jolloin saaren kätilönä toimi Tyyne Kurttila. Kahden kuukauden aikana Hailuodossa syntyi 26 lasta. Koska kätilö ei mitenkään olisi ehtinyt joka kotiin erikseen, oli ratkaisuna Hailuodon kylällä sijaitseva Lottalan rakennus. Siitä tehtiin väliaikainen synnytyslaitos.

Vuonna 1994 tehdyssä haastattelussa, edesmennyt luotolainen Fanni Ervasti muisteli Lottalan vaiheita synnytyslaitoksena, jossa hän toimi apulaisena. Elokuun ensipäivinä 1945 Lottalaan tuotiin raakalautaa. Niistä miehet nikkaroivat synnyttäjille sängyt. Itse Lottalan rakennus oli vielä keskeneräinen ja vetoisa. Ikkunoihin asennettiin äkkiseltään verhot ettei tielle olisi suoraa näkyvyyttä. Miehet hoitivat ruokapuolen tuomalla vaimoilleen kotiruokaa, kuten maitoa, voita, kananmunia ja marjoja. Koska puhelimia ei ollut, asioita käytiin hoitamassa henkilökohtaisesti.

Lottalan pihaan parkkeerattiin milloin hevonen ja milloin polkupyörä. Käytiin kysymässä neuvoja, ja että vieläkö on vapaita sänkypaikkoja tai mitä synnyttäjän pitää tuoda mukanaan. Elettiin aikaa sodan päättymisen jälkeen ja luotolaisilla riitti Ervastin sanojen mukaan neuvokkutta ja taitoa puhaltaa yhteen hiileen. Lottalan väliaikaisen synnytyslaitoksen kirjavaa arkea ja vaiheita, hän kuvasi osuvasti luotolaisella sananlaskulla:

Ennen se koiraltakin kusi loppuu kuin luotolaisilta konstit

Lottalan rakennus toimi jonkin aikaa myös Sirkka Järvelän työhuoneena, jossa hoidettiin muun muassa raskausajan seuranta ja vauvojen neuvolatarkastukset. Varsinaisena synnytyslaitoksena Lottala ei kuitenkaan enää ruuhkasyksyn 1945 jälkeen toiminut.

Kotisynnytysten aikaan yllätyksiltä ei voitu välttyä. Elettiin 50-lukua Hailuodossa, kun eräänä päivänä tuttu isäntä saapui hakemaan Sirkkaa. Sirkka oli osannut odottaa isännän tuloa, sillä hän oli tarkkaillut miehen vaimon vointia raskausajan seurannassa. Odotus oli edennyt lähelle laskettua aikaa. Sirkka nousi kärryihin mukanaan kätilön nahkainen tarvikelaukku. Tuohon aikaan työvälineet olivat vielä vaatimattomia ja vähäisiä. Kätilön tärkeimmät työinstrumentit olivat sydänäänten kuuntelutorvi ja verenpainemitari.

Kärryt notkahtivat liikkeelle. Kun päästiin pihasta tielle, huomasi Sirkka hevosen kääntyvän päinvastaiseen suuntaan isännän talosta. Nuori Sirkka ei kehdannut todeta isännälle, että väärään suuntaan tässä ollaan menossa. Hevonen kopisteli eteenpäin. Hirnahti välillä heittäen harjaa. Sirkka seurasi päättäväisen hevosen menoa ja epäilys alkoi hälvetä. Hän päätti luottaa isäntään. Kyllä isäntä varmasti tiesi, mitä tekee. Niin Sirkka istua tojotti kärryissä, jotka vääjäämättä veivät kauemmas synnyttävästä äidistä.

Saavuttiin maalaistalon pihaan, jonka isäntä juoksi pihalle vastaan. Sirkka tunnisti miehet veljeksiksi, jotka jo kovasti hoputtivat kätilöä kammariin. Vasta sillä hetkellä Sirkalle valkeni, ettei hänet hakeneen isännän vaimon synnytys ollutkaan vielä käynnistynyt. Vaan tuon isännän veljen vaimon. Jostain syystä veljen vaimo ei ollut kuitenkaan kertaakaan käynyt raskaudenajan seurannassa. Näin ollen Sirkalla ei ollut aavistustakaan, että tässäkin tuvassa oli odottaja. Kauaa ei ollut aikaa ihmetellä, kun oli jo käärittävä hihat ja alettava hommiin. Kaikki meni synnytyksessä lopulta hyvin.

Tämä ei jäänyt Sirkan kätilön uran ainoaksi yllätykseksi. Erään kerran Sirkka oli saapunut ensisynnyttäjän kotiin, jossa raskaus oli edennyt normaalisti. Sikiön sydänääniä oli seurattu raskauden aikana ja kaikki oli ollut kunnossa. Talon isäntä pyöri pihapiirissä neuvottomana ja levottomana. Hän lähti lopulta naisten jaloista traktorillaan metsähommiin. Kun isäntä saapui kotiin, hän sai tiedon terveen poikavauvan syntymästä.

Sirkka ei hennonnut kertoa tuoreelle isälle, että synnytyksessä oli ilmennyt odottamattomia käänteitä. Eikä siihen olisi ollut aikaakaan, sillä Sirkalla työt jatkuivat vielä. Isäntä palasi metsään jättäen naiset rauhaan. Seuraavan kerran palatessaan isä sai tiedon toisesta poikavauvasta. Nämä olivat ainoat kaksoset, jotka syntyivät Sirkalla kotisynnytyksessä. Koska monikkoraskaudet ovat riskiraskauksia, ohjattiin kaksosten odottajat jo ennen vanhaan mantereelle sairaalaan. Jostain syystä kaksosraskaus ei ollut tullut ilmi rutiinitarkastuksissa. Ensisynnyttäjän vatsakin oli niin pieni, ettei se herättänyt Sirkassa tai äidissä epäilyksiä kahdesta vauvasta. Yllätys olikin melkoinen kätilölle ja synnyttäjälle, mutta kenties vielä suurempi isännälle, joka ahkeroi luodon metsissä päivän ja myöhään illalla oli kahta poikaa rikkaampi.

Sirkka1

Sirkka punnitsemassa vauvaa kotikäynnillä vuonna 1981. Kotisynnytykset päättyivät Hailuodossa pääasiassa vuonna 1964, jonka jälkeen kätilön työ oli muun muassa raskausajan seurantaa ja neuvolatoimintaa sekä saarelaisten rokottamista.   Kuva: Sirkka Järvelän kotialbumi

Sirkka2

Sirkka työn touhussa. Kuva: Sirkka Järvelän kotialbumi

Sirkan miehellä Väinö Järvelällä oli myös oma roolinsa vaimonsa ammatissa. Väinö oli usein kotona vastaanottamassa vaimoistaan huolestuneita isäntiä. Väinö tiesi aina kenen kotiin Sirkka oli viimeksi mennyt avuksi ja mistä häntä kannatti kysellä. Hän osasi myös antaa joitakin neuvoja, joita oli Sirkan työstä oppinut.

Kuin kohtalon sanelemana, tulevana kätilön puolisona, Väinö sai jo nuorena miehenä oppituntinsa synnytyksen käynnistymisestä. Vuonna 1948 Väinö suoritti asepalvelustaan Suomenlinnassa moottoriveneen kuljettana. Toisinaan kuljetettiin raskaana olevia naisia Kätilöopistolle, joka vielä tuolloin sijaitsi Tehtaankatu 1:ssä. Ohjeisiin kuului, että mikäli naisella oli saattaja mukanaan, sai heidät jättää rantaan mantereelle. Mikäli nainen oli yksin, piti hänet saattaa perille saakka.

Myöhäisenä ja tuulisena syysiltana vuonna 1948 Väinön veneeseen astui viimeisillään raskaana oleva nainen. Ilme oli tuskainen ja asento levoton. Nuorelle miehelle tilanne oli outo. Väinöllä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kipeä pian synnyttävä nainen saattoi olla. Naisella ei ollut saattajaa mukanaan, joten jäi Väinön tehtäväksi viedä hänet Kätilöopistolle.  Kun Väinö oli kiinnittänyt moottoriveneen Kaivopuiston rantaan ja oli auttamassa naista veneestä, menivät vielä lapsivedetkin. Entistä tuskaisempi nainen nojasi Väinön käsipuoleen koko kävelymatkan ajan.  Lyhyttä matkaa, joka tuntui molemmista ikuisuudelta, säesti naisen vaikerrus.

Väinö pohti mielessään, että kaikkea sitä kuuluu moottorivenemiehen hommaan. Kun kaksikko lopulta saapui Kätilöopistolle ja Väinö koputti käskevästi ovea, juoksi sairaanhoitaja heitä vastaan. Hämmentynyt nuori mies luovutti uupuneen naisen mielihyvin sairaanhoitajien osaviin käsiin ja poistui itse helpottuneena paikalta. Ja vannoi, ettei palaisi tähän paikkaan enää koskaan. Kului muutama vuosi ja Väinö kolkutteli taas samoilla ovilla. Tällä kertaa hän saapui kihlaamaan Sirkan.

HKMS000005 km003w9a-1

Helsingin entisen kätilöopiston rakennuksia vuodelta 1969. Nämä talot tulivat yllättävän tutuksi myös Sirkan miehelle Väinö Järvelälle. Kuva: Hakli, Kari ja kuvalähteenä Helsingin kaupunginmuseo.

 

 

Lähteet:

Kätilölehti 3/2000 (kopio artikkelista), Synnytyslaitos Hailuodossa vuonna 1945.

Helsti, Hilkka (2000): Kotisynnytysten aikaan.

Helsingin kaupungin museon mustavalkoiset valokuvat Finna-palvelusta.  käyttöoikeus tunnuksella CC BY 4.0

Sirkka Järvelän haastatteluaineisto hutikuulta 2016 sekä aiempi tekemäni haastattelu pohjautuen artikkeliin Kaksplus lehdessä 08/2012

Häpeän miehet

Häpeä; ”Sopimattoman, arvottoman teon, hairahduksen tms. aiheuttama voimakas, usein ohimenevä ujouden-, huonouden- t. katumuksentunne t. -tila; kunniattomuus, arvonannon t. kunnian menetys t. sen aiheuttanut teko t. muu seikka.”

– Nykysuomen sanakirja, lyhentämätön kansanpainos (1970)

IMG_0674

On syksyaamu saaressa, kun hailuotolainen Anne-Maria Haapala istuu aamukahvilla kotonaan radion ääressä. Hän jää kuuntelemaan lähetystä, jossa pappi kertoo kokemuksistaan yksinäisten hautaamisesta. Hiljaisista hautajaisista, joissa ei ole ketään omaisia tai ystäviä saattamassa viimeiselle matkalle. Ainoastaan pappi ja kanttori. Anne-Mariaa koskettaa ajatus, että ihminen voi kuolla niin, ettei kukaan jää suremaan vainajaa tai kertomaan vainajan puolesta millainen hän oli, mitä hän koki elämässään, mitä hän rakasti ja mitä vihasi. Jostain syystä Anne-Marian mielikuva yksin haudatuista muodostuu nimenomaan miehistä. Juuri tämä mielikuva oli alkusysäys 9.4. ensi-iltansa Hailuodon kirkossa saavalle näyttämöteokselle Häpeän miehet.

Elämme aikaa, joka haastaa sietämään epävarmuutta ja haavoittuvuutta. Kulutamme häpeään hirveän paljon energiaa. Moderni aika luo yksilölle paineita olla jotain muuta kuin on.

Kirjoittaessaan näytelmää Anne-Maria halusi ymmärtää häpeää syvällisemmin. Häpeän kokemus on jotain, mikä vaihtelee kulttuurisesti, historiallisesti, maittain, suvuttain ja perheittäin. Anne-Maria pohtii näytelmässään häpeän kokemuksia kuitenkin nimenomaan suomalaisten miesten näkökulmasta. Tätä varten hän kävi keskusteluja häpeästä psykiatrian emeritusprofessorin Matti Isohannin kanssa.

Isohannilta hän sai paljon aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä sekä ymmärrystä muun muassa siihen, mitä suomalainen mies häpeää, mistä häpeän tunne kumpuaa ja millaisia seurauksia häpeällä voi olla. Keskustelut Isohannin kanssa rajasivat häpeän tarinat lopulta seitsemään, vaikka niitä alun perin olikin enemmän. Näytelmässä puheenvuoron saavat muun muassa leski, sotainvalidi, homo, työtön sekä maahanmuuttaja.

Anne-Maria on ohjaajana itseoppinut.

Anne-Maria on ohjaajana itseoppinut. Kuva: Aki Roukala

Anne-Maria Haapala on hailuotolainen teatterintekijä. Hän on rakastanut teatteria aina. Lapsuudenkodissa oli jopa oma komeronsa näytelmävaatteille. Sieltä Anne-Maria saattoi ammentaa rooliasuja perheelle ja tutuille esitettyihin näytelmiin. Lukioiässä hän haaveilli teatterikorkeakoulusta, mutta haki lopulta opiskelemaan kirjallisuutta. Teatteriharrastukseen tuli työelämän ja lasten myötä vuosien tauko, kunnes Hailuotoon muutto seitsemän vuotta sitten sai hänet palaamaan rakkaan harrastuksensa pariin.

Hailuodossa Anne-Maria on ehtinyt olla mukana erilaisissa teatteriproduktioissa. Hänet tunnetaan muun muassa näytelmästä Serkkuni Mikael. Kyseessä oli yhteisproduktio, jonka hän toteutti yhdessä puolisonsa, hailuodon kirkkoherra Timo Juntusen kanssa. Hailuodon teatterifestivaalinkin ohjelmistoon viime kesänä kuuluneen näytelmän käsikirjoituksesta vastasi Timo ja ohjauksesta Anne-Maria. He myös näyttelivät Serkkuni Mikaelin roolit. Viime keväänä Hailuodon kirkossa sai ensi-iltansa Anne-Marian käsikirjoittama ja ohjaama Seitsemän naista ristillä -näytelmä.

DSCF4295_pieni

Anne-Maria on tehnyt gradunsakin teatterista.  Kuva: Aki Roukala

Niin Seitsemän naista ristillä kuin Häpeän miehissäkin näyttelijät ovat aivan tavallisia hailuotolaisia ihmisiä, joilla ei ole näyttelijän koulutusta. Syrjäinen saari, jossa ihmiset tuntevat toisensa vähintäänkin kasvoiltaan, antaa mielenkiintoiset lähtökohdat roolittamiseen. Anne-Maria ei aina tunne henkilökohtaisesti kaikkia niitä, joita on kysynyt näytelmiinsä mukaan. Hänellä on kuitenkin aina ollut vahva ennakkokäsitys siitä, ketkä saattaisivat sopia mihinkin rooliin. Ja ketkä värittäisivät omalla persoonallaan roolihahmoja. Häpeän miehiin Anne-Maria tarvitsi hyvin erilaisia miehiä. Erilaisia niin ääneltään, iältään kuin persoonaltaan. Ja ne hän myös sai. Pian on näiden rohkeiden miesten aika nousta saarnastuoliin kertomaan tarinoita häpeästä, syyllisyydestä sekä yksinäisyydestä.

Käsikirjoitus on alussa pelkkä paperi ja minun visioni. Pikku hiljaa näiden miesten käsissä tekstit alkoivat elää. Tekemällä Häpeän miehiä ajattelen rakentavani siltoja ihmisten ja asioiden välille.

 

 

  • Häpeän miehet ensi-ilta 9.4.2016 klo. 20.00 Hailuodon kirkossa
  • Ohjaus ja käsikirjoitus: Anne-Maria Haapala
  • Rooleissa: Asko Heikura, Matti Maukonen, Kari Blomster, Esko Väliheikki, Paavo Sipola, Timo Juntunen, Jarkko Sipilä ja Paavo Isola
  • Musiikista vastaavat Markojuhani Rautavaara, Kirsi Lehtosaari sekä Sinikka Ala-Leppilammen johtama Oulunsalo Ensamble. Mukana on myös harmonin soittaja Harri Laakko.
  • Tanssi ja koreografia: Tiina Sainila sekä Korpikomppania.

Tikkuröijypiiri ja tekemisen taito

”Kädet ylös sir”, toteaa lähes kaksimetrinen turvatarkastaja Lontoon Heatrow’n lentokentällä. Hailuodon rovastin Timo Juntusen vaatteet ovat piipanneet hänen käveltyään metallinilmaisinportin läpi. Vakavailmeinen turvatarkastaja selvittää hälytyksen syytä. Tunnustellessaan Timon puseroa, mies on erityisen tarkka ja hidas. Lopulta mies toteaa: ”Onpa teillä hieno villapaita. Mistä olette saaneet  sen?”

Kysymystä seuraa lyhyt, mutta perusteellinen keskustelu. Vieressä matkalaukkuja nostetaan liukuhihnalle ja lentokuulutukset kaikuvat ilmassa. Kenttä on yhtä lähtemistä, palaamista ja arkista kiirettä. Sen ei anneta häiritä nyt, kun miesten välillä käydään keskustelua hailuotolaisesta kalastajaneuleesta.  Timo selvittää turvamiehelle hailuotolaisen perinnevillapaidan historiaa.  Kun turvatarkastaja päästää Timon menemään, hän huikkaa perään ”Aion pyytää vaimoani tekemään samanlaisen”.

Ei ole ihme, että luotolainen herättää kiinnostusta.  Myös maailmalla.  Käytännöllinen perinneneule on kaunis ja hyvin istuva. Se on keskeinen osa luotolaista kultturihistoriaa. Hailuoto-seura vaalii perinnevillapaidan tekemisen taidon säilymistä järjestämällä säännöllisesti tikkuröijypiirin kokoontumisia.

3S5A1569

Tikkuröijypiiri syntyi alun perin hailuotolaisnaisten Anne-Maria Haapalan ja Auli Sipolan yhteistyönä. Kuvassa Auli ja vyyhdinpuu.

Tammikuisena iltana Hailuodossa on pimeää ja koleaa. Kun astuu sisään Vanhan-Pappilan puisista pariovista, vastassa on lämmin ja tunnelmallinen sali. Sen pitkillä puupenkeillä ja nurkkapöydän ääressä istuu iloinen joukko neulojia. Salin täyttävät puikkojen kilinä, nauru ja puheensorina. Neulojien jaloissa pujottelee maatiaiskissa.

Timo Juntunen lukee kulttuurituokiossa Pekka Kämäräisen kirjaa Pantasusi ja muita eläintarinoita.

Timo Juntunen lukee tikkuröijypiirin kulttuurituokiossa Pekka Kämäräisen kirjaa Pantasusi ja muita eläintarinoita.

Tikkuröijypiiri on tarkoitettu kaikille, jotka ovat kiinnostuneita neulomaan oman luotolaisen. Siellä voi halutessaan neuloa myös jotain pienempää, mikäli suoraan luotolaiseen hyppääminen tuntuu liian suurelta harppaukselta. Luotolainen onkin inspiroinut saaren käsityötaitajia luomaan myös pienitöisempiä oheistuotteita perinnepaidan ympärille, kuten villasukkia, pipoja, kaulureita ja kynsikkäitä. Edes aiempaa kokemusta neulomisesta ei tikkuröijypiirissä vaadita.

3S5A1610

Kissakin viihtyy tikkuröijypiirissä.

3S5A1618

Nadja-kissa nojailee tyytyväisenä Timon luotolaista vasten.

 

 

 

 

 

Tämän todistaa luotolainen Asko Heikura, joka lähti tikkuröijypiiriin ystävänsä houkuttelemana. Askolla ei ollut lainkaan aiempaa kokemusta neulomisesta. Ennen kuin hän pääsi edes tekemään koetilkkua, oli Askon opeteltava silmukoiden luominen. Ja seuraavaksi se, kuinka neulotaan oikeaa ja nurjaa.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin Askon sylissä lepää kauniilla ja tasaisella käsialalla tehty harmaa luotolainen, joka on lähes valmis. Sillä ei ole väliä, vaikka työ on vienyt pitkään. Neule tulee kestämään käytössä vuosikymmeniä.

3S5A1573

Asko Heikura haaveilee tekevänsä joskus luotolaisen omien lampaiden villoista.

3S5A1594

Luotolaisnaisia tikkuröijypiirissä. Liisa Iljana (toinen vasemmalta) neuloo peräti 7-10 luotolaista vuodessa.

Tikkuröijypiirin luotolaisneuleen tekijäkonkareihin kuuluva Liisa Iljana neuloi ensimmäisen luotolaisensa 40 vuotta sitten. Sen tekoon meni tuolloin kokonainen talvi. Tuo luotolainen on yhä ehjä. Liisalla oli pitkä tauko luotolaisten teossa, kunnes hän vuonna 2008 innostui perinneneuleesta uudelleen. Hänen ennätyksensä on kymmenen luotolaista vuodessa.

Lyhimmillään Liisa on neulonut luotolaisen kahdessa viikossa ja kahdessa päivässä. Jos Liisalla menikin alussa hartiat jumiin painavan neuleen neulomisesta, on työ opettanut tekijäänsä ja oikeanlainen työasento löytynyt. Liisan vinkki on kiikkustuolissa neulominen. Siinä hartiat eivät pääse jännittymään. Liisan neulomia luotolaisia on tilattu ympäri Suomea.

Liisa on omalta osaltaan vienyt luotolaisen perinnettä eteenpäin. Hän on auttanut monia, jotka ovat innostuneet neulomaan luotolaisen. Hän on antanut jopa puhelinneuvontaa neulomiseen. Liisa toteaa tilausten perusteella eräänlaiseksi nykytrendiksi sen, että tilaajat toivovat usein tyköistuvampaa mallia ja 2-säikeisestä langasta tehtyä tikkuria, jolloin lopputulos on vähän ohuempi. Perinteisesti luotolainen tehdään 3-säikeisestä langasta.

Tikkuröijypiiriin kuuluu aina neulomisen lisäksi pannukahvihetki, arvonta ja pieni kulttuurituokio. Jälkimmäisessä on luettu muun muassa Aleksis Kiveä ja Ilmari Kiantoa. Kirjallisuuden äärellä, mukavien ihmisten ympäröimänä ensimmäisen oman perinneneuleen aloittaminen tuntuu houkuttelevammalta kuin koskaan.

Seuraava Tikkuröijypiirin kokoontumiskerta on 23.3. klo. 18-20 Vanhassa Pappilassa, Vanhanpappilantie 41.

 

Lähteet nettilinkkeinä:

Hailuoto-seura 

Luovon Puoji 

Jäniksen tarina (Tuhat yötä piilokojussa 2/2)

Piilokojuistaan huolimatta valokuvaaja Esko Pitkänen saa toisinaan parhaat kuvat autostaan. Näin kävi myös eräänä keskikesän valoisana iltana vuonna 2013 Eskon ajellessa Hailuodon Matikanniemen kupeessa.

Yhtäkkiä Eskon auton eteen hiekkatielle hyppää kolme jäniksenpoikaa. Kun hän pysäyttää ja sammuttaa auton, kolmikko pyrähtää piiloon auton alle. Esko tietää, että jossain on myös pikkuisten emo. Hän tietää myös, että nyt on maltettava istua äänettömänä pitkään.

Ja koska jänikset eivät osaa pelätä paikoillaan seisovaa autoa, alkaa keskiyön aikaan tapahtua. Muutaman tunnin odottelun jälkeen jänisemo loikkaa tielle. Silmänräpäyksessä poikaset pujahtavat emon luokse. Tasaisella maalla emon on hyvä syöttää poikaset. Ruokatoimitus on ohi muutamassa minuutissa. Emo ja poikaset katoavat kesäyöhön. Esko on saanut autonsa uumenista napattua kuvan.

unnamed

Valokuva: ”Maitoa-lapsille” Esko Pitkänen

Hän palaa autollaan ja kamera mukanaan syöttöpaikalle myös seuraavina iltoina. Aina keskiyön lyömillä emo hyppää tielle ja ruokinta toistuu aivan kuten aiemminkin. Mustat varjot on kuitenkin jo heitetty jänisten ylle. Esko on pannut merkille, että kanahaukka on seuraillut poikasia matkan päästä. Niiden silmät ovat erityisen tarkat havaitsemaan saaliin korkealta ja arvioimaan etäisyyden. Kanahaukka pyrkii aina yllättämään saaliinsa. Eikä tämä luotolaisyksilö tee poikkeusta.

Ja niin neljäntenä iltana Esko huomaa emon luokse vilahtavan vain kaksi poikasta. Viidentenä yönä emon syliin tulijoita on enää yksi. Emolla on maitoa, muttei enää tarpeeksi syöjiä. Niinpä hän syöttää yhtä poikastaan kahdesti. Poikasen pieni, valkea töpöhäntä nojaa maata vasten. Sillä on mustat nappisilmät ja korvat kallellaan. Emon lämmössä, maidontuoksussa ja sydämen sykkeessä on hyvä olla.

Kun jänisemo seuraavana iltana loikkaa tielle, kukaan ei tule vastaan. Se on hämillään ettei yksikään pieni tule. Emo nuuhkii ja nuuhkii ja odottaa omiaan. Lopulta sen on pakko luovuttaa. Emo häviää kanervikkoon.

Ja jossain luotolaisen metsän huminassa, suuren puun oksistossa kasvaa vahvoja haukanpoikasia. Risupedillään ne syövät jo kolmatta iltaa tuoretta jänispaistia. Keräävät voimia voidakseen jonain päivänä hypätä pesästä tutkimaan elinpiiriään laajemmin. Kasvaakseen isoksi. Ollakseen tuo vanhojen metsien petolintu. Se, joka on Suomessa täysrauhoitettu vuonna 1989.

 

Lähteet:

Suomen luonnonsuojeluliiton nettisivut http://www.sll.fi (kanahaukka)

Tuhat yötä piilokojussa (osa 1/2)

Luotolainen hirviporukka on kaivanut metsään ison kuopan. Sinne on haudattu hirven teurasjätteitä. Tarkkasilmäinen, nuori maakotka on pannut merkille maahan kätketyn illallisen. Myös korppi kulkee kotkan apajilla. Sen kiiltävänmusta olemus pyrähtelee arkana oksistossa. Hailuodossa harvinainen maakotkahavainto kantautuu luontokuvaaja Esko Pitkäsen korviin. Hän päättää yrittää maakotkan taltioimista kuviin.

Iltapimeällä Esko palaa paikalle mukanaan piilokoju. Hän asettaa kojun sopivalle paikalle. Eskolla on tuuria, sillä marraskuisen yön aikana piilokojun ja metsän päälle sataa puhdas lumikerros. Aamutuntien pimeässä Esko asettuu piilokojuunsa kuvauspaikalle. Tämän jälkeen alkaa pitkä ja hiljainen odotus. Kunnes päivän valjetessa Esko havaitsee kaukana lähestyvän maakotkan.

Kamera on valmiina, kun maakotka majesteettisin siivin humahtaa linssin edestä. Räpsräpsräps. Kameran suljin soi, mutta sen ääni pysyy piilokojun uumenissa säikäyttämättä kotkaa. Eskon osalta tämä jää ainoaksi kerraksi, kun maakotka käy paikalla. Se ei enää palaa koko päivänä. Kenties lumesta huolimatta maakotka alkoi arastella kojua. Esko oli kuitenkin saanut jo kuvan. Mutta vielä oli jännitettävä tuliko kuvasta terävä.

Tuli.

"Kotka-metsässä" 2010. Kuva: Esko Pitkänen

”Kotka-metsässä” 2010. Kuva: Esko Pitkänen

Hailuotolainen luontokuvaaja Esko Pitkänen on työlleen omistautunut luonnossa kulkija. Aina kesän saapuessa Esko viettää kaikki yöt piilokojussaan. Esko on rakentanut itselleen kevytrakenteisen ja kelluvan piilokojun, jonka voi helposti kuljettaa määränpäähänsä peräkärryllä. Mutta ennen kuin piilokoju löytää paikkansa, tekee Esko pitkään työtä. Hän kulkee vuosia Hailuodon metsissä, ryveiköissä ja rannoilla etsimässä juuri sopivaa paikkaa. Paikan valinnassa määrittävänä tekijänä on myös se, mitä eläimiä haluaa kuvata.

Kun sopiva paikka löytyy, Esko asentaa piilokojun hyvään asentoon. Ensin on huomioitava valon suunta ja mietittävä etukäteen, mitä kuvan taustalla tulee näkymään. Kaikki työ piilokojun kanssa täytyy aloittaa viimeistään edellisenä syksynä, mikäli seuraavana keväänä haluaa kuvata. Parasta kuitenkin on, jos koju on paikoillaan vuosia.

Esko Pitkäsen piilokoju Hailuodossa. Kuva: Esko Pitkänen

Esko Pitkäsen piilokoju Hailuodossa. Kuva: Esko Pitkänen

unnamed-2

Eskolla on täyttynyt jo tuhat yötä piilokojuissa vietettyä aikaa. Kuva Hailuodosta. Kuva: Esko Pitkänen.

Eläimillä kestää pitkään tottua piilokojuun. Mitä pidempään koju on paikoillaan, sitä vähemmän eläimet siihen kiinnittävät huomiota. Siitä tulee lopulta osa eläinten elinympäristöä ja Esko voi huoletta kuvata piilokojun suojista.

”Eläimet eivät tottele ajatuksia”

Mutta vaikka piilokoju olisi seissyt paikoillaan vuosia ja kaikki esivalmistelut tehty huolella, ei eläimiä silti saa toimimaan oman mielen mukaan.  Kuvaajan näkökulmasta hienoimmat kuvat saa auringonlaskujen ja -nousujen aikaan. Keskipäivän valo on kovaa ja kylmää, mutta myöhään illalla ja aikaisin aamulla horisontissa vaeltava aurinko luo pehmeyttä ja lämpimiä sävyjä. Mutta on harvinaista, että juuri sillä hetkellä eläin astuisi linssin eteen.

Kun Esko asettuu kesäiltaisin piilokojuun yötä varten, on hänellä mukanaan keitin, ruokaa, vettä ja sankovessa. Hän viettää yöt kojussa ja nukkuu välillä. Itikoiden vuoksi piilokojussa on käytettävä hyttysaineita.

unnamed-1

”Olosuhteet on luotava piilokojussa niin hyviksi, että siellä viihtyy paremmin kuin kotona” – Esko. Kuva: Esko Pitkänen

Piilokoju on sisältä pehmustettu siltä varalta, etteivät eläimet säikähdä, jos jokin tipahtaa tai kolahtaa. Tosin pienestä piilokojusta ääni ei kanna hyvin isoon tilaan, ulkopuolelle. Esimerkiksi kameran räpsäys ei kuulu ulos. Liike onkin ääntä pahempi. Kun optiikka liikkuu, se voi karkottaa eläimen pois. Esko vie eläimille houkuttimeksi syötävää, kuten siemeniä linnuille. Merikotkille hän vie kalaa tai kalastajien verkkoon kuolleiden hylkeiden lihaa.

Kun eläimet ovat vihdoin tottuneet piilokojuun, ne saattavat lajista riippuen tulla hyvinkin lähelle. Esimerkiksi hanhet, joita Esko kuvailee varovaisiksi, epäluuloisiksi ja aroiksi kuvattaviksi, saattavat istahtaa metrinkin päähän kojusta nukkumaan. Kun ne on kerran saanut ”vedätettyä” kojun olemassaoloon, ne eivät enää välitä edes linssin liikeestä tai äänistä. Hanhet eivät kojuun totuttuaan osaa yhdistää sitä enää millään tavoin ihmiseen. Eivätkä osaa näin pelätä sieltä mahdollisesti tulevia ääni- tai liikeärsykkeitä.

Esko Pitkänen on kansainvälisestikin tunnustettu luontokuvaaja ja hänet on useasti palkittu luontokuvakilpailuissa. Hän on syntyjään Savosta. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Esko on asunut Hailuodossa. Mutta jo tätä ennen hän on kulkenut saaressa paljon. Luontokuvauksen Esko on aloittanut 45 vuotta sitten.

Eskon kuva "Täysillä" voitti vuoden 2010 Vuoden luontokuvakilpailun Nisäkkäät-sarjan.

Eskon kuva ”Täysillä” voitti vuonna 2010 Vuoden luontokuvakilpailun Nisäkkäät-sarjan.

Esko Pitkäsen luontokuvanäyttely ”Linnun lailla” on parhaillaan nähtävissä Liminganlahden luontokeskuksessa ajalla 7.1.-29.2.2016.

http://www.liminganlahti.fi/tapahtumat/vaihtuvat-nayttelyt.html

Lähteet:

Kirjoitus pohjautuu Esko Pitkäsen kanssa tammikuussa 2016 käymiini keskusteluihin. Kaikki jutussa esiintyvät valokuvat on julkaistu Eskon luvalla.

 

Hailuodosta Amerikkaan 1898

Ensimmäiset suomalaiset amerikansiirtolaiset olivat merimiehiä, jotka karkasivat maihin Pohjois-Amerikan vesillä 1800-luvun puolivälissä. Tavallisten suomalaisten keskuudessa siirtolaisuus alkoi 1860-luvulla. Siirtolaiseksi lähteneet olivat tyypillisimmin nuoria 16-25-vuotiaita. Enemmistö lähtijöistä oli miehiä. Vaimot jäivät usein kotiin niin sanotuiksi amerikanleskiksi. Laajimmillaan siirtolaisuus oli 1900-luvun alussa. Siirtolaislaivat kuljettivat vuosina 1900-1914 Suomesta yli 200 000 muuttajaa Pohjois-Amerikkaan. Taloudelliset syyt olivat amerikansiirtolaisuuden yleisin tekijä.

Hailuodosta Amerikkaan lähtijöitä saattajineen vuonna 1898. Kuva: Eila Seinijoki valokuva-arkistot

Hailuodosta Amerikkaan lähtijöitä saattajineen vuonna 1898. Kuva: Eila Seinijoki valokuva-arkistot

Myös Hailuodosta on lähdetty Amerikkaan. Yllä olevassa valokuvassa lähtijöinä ovat olleet luotolaiset nuoret miehet (yläreuna vasemmalta lähtien) Kustaa Vuotikka ja hänen veljensä Jaakko Vuotikka, Jalmari Laukka sekä Pertti Piili. Kuvaan ovat asettuneet myös saattajat (vasemmalta) Manta Klemettilä, Erika Vuotikka, Anna Suomela sekä  (etualalla) Sofia Kittilä. Miehistä Pertti Piili oli ainut, joka jäi pysyvästi Amerikkaan.

Kuvassa esiintyvä Kustaa Vuotikka lähti tuhansien muiden suomalaisten tavoin Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Neljä vuotta Amerikassa vietettyään Kustaa palasi takaisin kotisaareen, kuten oli alun perin suunnitellutkin.  Amerikansiirtolaisten keskuudessa olikin hyvin tyypillistä, että Amerikkaan muutettiin tietyksi määräajaksi. Moni siirtolainen uskoi, että pystyisi Amerikassa tekemään muutamassa vuodessa sen verran rahaa, että voisi palata kotiin ja hankkia esimerkiksi talon perheelle, parannella jo olemassaolevaa kotitilaa tai maksamaan velat. Useimmat lähtijät olivat talollisten, torppareiden ja mökkiläisten lapsia. Joukkoon mahtui kuitenkin pikku talojen isäntiä. Toisinaan matkaan lähti kokonainen perhe.

Kustaa Vuotikka työskenteli Amerikassa savottajätkänä. Hänellä oli hyvä luku-ja kirjoitustaito, joten hän toimi myös kirjurina kirjoitustaidottomille kanssakansalaisilleen. Jatkuva kirjurina toimiminen alkoi kuitenkin lopulta kyllästyttää nuorta miestä. Niinpä hän keksi lisätä kotikirjeisiin myös kaikki ne sanelijan välikommentit, joita ei oltu tarkoitettu kirjeen saajan, tyypillisimmin vaimojen korville. Kun tämä huomattiin, pääsi Kustaa vikkelästi eroon kirjurin hommista. Aivan kuten oli toivonutkin.

On oletettavaa, että Amerikkaan lähtö on ollut merkittävä tapahtuma luotolaisten nuorten miesten elämässä, sillä se on haluttu ikuistaa muotokuvaan. Kuva on otettu Gustav Feiringin ateljeessa vuonna 1898. Gustav Feiring (s. 1864 k. 1916) oli norjalainen valokuvaaja. Ennen Suomeen muuttoaan Feiring oli toiminut ateljeekuvaajana Norjassa Trondheimissa ja Värdalenissa. Gustav Feiringin ateljee sijaitsi Oulussa Torikatu 42:ssa vuodesta 1894 alkaen. Myös Feiringin puoliso Karin Zellberg toimi valokuvaajana ja alun perin ateljee olikin Karinin omistuksessa. Ateljee siirtyi kuitenkin Feiringin nimiin heidän avioiduttua. 1900-luvun alussa atejee siirtyi Isokadulle. Feiring oli arvostettu valokuvaaja. Hän toimi ateljeekuvaajana vuosina 1891-1909 ja siirtyi myös maisema- ja miljöökuvaukseen vuonna 1894. Feiring muutti itse Yhdysvaltoihin vuonna 1909.

 

Lähteet:

Valokuvataiteen museon nettisivut http://kukakuvasi.valokuvataiteenmuseo.fi/#valokuvaaja/1415

Kero, R (2007): Suomalaisina Pohjois-Amerikassa. Siirtolaisuusinstituutti.

Jokinen, H (2008): ”Eihän semmoisille reissuille heikompia astioita viedä”. Amerikanleskien arkea ja elämää 1900-luvun Alahärmässä. Siirtolaisuusinstituutti.