Valpuri

Kuultiin radiopuhelimesta, että ”kala” oli liikkeellä. Nostettiin romppeet äkkiä kyytiin ja lähdettiin kiireellä katsomaan. Kalastus sai jäädä sinä päivänä sivuosaan.

– Pasi Kittilä

Aamuyön varhaisina tunteina 14. kesäkuuta 1978 luotolaiset kalastajat olivat suunnanneet merelle normaaliin tapaan. Keskiviikko oli valjennut aurinkoisena ja tuuli oli maltillinen, 7-8 metriä sekunnissa. Luotolaiset Tapio Rantasuo, Urpo Heikkinen sekä Pasi Kittilä olivat silakanpyynnissä.

Miehet olivat troolikalastamassa, joka vielä tuolloin oli yleinen kalastustapa Hailuodossa. Pasi Kittilä oli vasta 14-vuotias nuorukainen, joka oli päässyt auttelemaan enoaan Tapiota. Miehillä oli käytössään radiopuhelin. Siihen alkoi aamun tunteina tulla muilta luotolaisilta kalastajilta sekä läheiseltä merentutkimusalukselta  erikoista viestiä.

Jo edellisenä päivänä Luulajasta oli kuulunut hajanaisia tietoja valaan liikkeistä saariston vesillä. Aamuun mennessä tuo valas oli  saavuttanut Suomen aluevedet ja se oli havaittu Hailuodon edustalla Karvon alueella.  Kittilä seurueineen sai siitä tiedon ja suuntasi suoraan havaintopaikalle, joka kalastajien puheessa tunnetaan paremmin ”Vittumaisena karina”.

Sanomalehti Kaleva 15.6.1978

Kun kolmikko saapui paikalle, he tarkkailivat uteliaina ympärilleen. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Meren pinta kimalteli auringonvalossa. Ja sitten aivan yhtäkkiä hieman kauempana veneestä, vedenpinnan rikkoi pariin metriin kohoava vesipatsas.

Pasi Kittilä seurasi kuinka valas ui selkä pinnassa syvän väylän kohdalla, jota reunustivat matalat vesialueet. Väylän kohdalla valtava valas hyppäsi kierähtäen ilmaan paljastaen vatsansa. Se läiskähti merenpintaan pärskäyttäen vettä ympärilleen kaarena ja pisaroina. Sen evä painui pinnan alle viimeisenä.

Valas oli kymmenen metriä pitkä, joten mistään pikkukaverista ei ollut kysymys. Kittilä oli onnekas nuorukainen, sillä hän sai lopulta seurata valaan liikkeitä reilun tunnin ajan. Välillä hänestä näytti aivan siltä kuin valas olisi intoutunut näyttämään miehille taitojaan. Niin pelottomasti se ui lähettyvillä ja esitteli hyppyjään. Kolmikko jopa ajoi hetken aivan valaan vierellä puuveneellään, joka kulki 7 solmua tunnissa.

Sanomalehti Kaleva 15.6.1978

Kaikki ne luotolaiset kalastajat, jotka valaan tuona keskiviikkona näkivät, joutuivat vakuuttelemaan kyläläisille tarinan aitoutta ja siltikin moni uskoi sen olevan kalavale. Ehdittiin saaressa spekuloida sukellusveneestäkin. Mutta torstaiaamuna sanomalehden ilmestyessä, oli epäilijöidenkin viimein uskottava. Valas se todella oli ollut. Ja sillä oli nimikin: Valpuri. Alkuun Valpuria epäilitiin lahtivalaaksi, mutta myöhemmin se varmistui ryhävalaaksi.

Jokunen valas on silloin tällöin lähtenyt harhailemaan Atlantilta Itämerelle. Harvoin ne kuitenkaan eksyvät siitä ylöspäin. Valas näinkin pohjoisessa on vuosisadan tapaus.    

– Apulaisprofessori Seppo Sulkava Kalevassa 15.6.1978

Viikkoa myöhemmin kesäkuun 21. päivä ruotsalaiset kalastajat Axel ja Johnny Holmberg olivat palaamassa pyyntimatkalta. He havaitsivat Löruddenin rantavesiltä Sundsvallin lähellä lohiverkkoon juuttuneen valaan. Useita tonneja painava Valpuri oli ehtinyt olla verkossa puolisen tuntia. Tullivene sekä joukko vapaaehtoisia kalastajia osallistui pelastusoperaatioon.

Oli Valpurin onni, että Axel ja Johnny osuivat paikalle eikä valas ollut ehtinyt yrittää vapauttaa itseään sukeltamalla. Tuolloin se olisi todennäköisesti hukkunut verkkoon.  Valpurin vapauttaminen ei tuottanut vaikeuksia ja verkko saatiin vedettyä sen ympäriltä.

Sanomalehti Kaleva 22.6.1978

Paikallaolijoiden mukaan valas suhtautui tyynesti pelastusoperaation, aivan kuin se olisi aavistanut, että sitä autetaan. Valpuri oli tarttunut verkkoon vain 150 metriä rannasta, mutta elopainonsa turvin se oli vetänyt verkon pari sataa metriä kauemmas rannasta, kunnes oli juuttunut siihen.

Vapauttamisen jälkeen tullivene havaitsi Valpurin  uivan neljän solmun vauhdilla kohti etelää.  Valpurin arveltiin osaavan reitin Pohjoiselle Jäämerelle. Vaikka Valpurilla  oli ollut onnea matkassa, se ei lopulta koskaan löytänyt tietä syviin kotivesiin. Sen ruumis löydettiin talvella 1979 reilu puoli vuotta ensihavainnon jälkeen. Oli todennäköistä, että valaan kohtaloksi koitui nälkä.

Ruotsalaisen kalastajien Otto ja Bo Sillmanin lohiverkkoon juuttunut Valborg eli Valpuri. Sanomalehti Kaleva 22.6.1978.

Valpuria aiempi havainto valaan liikuskelusta Perämerellä oli vuodelta 1881.  Tuolloin Siikajoen Tauvon edustalta oli löytynyt lahtivalaan ruho. Vuonna 1986 Hailuodon liepeillä liikkui Heli-maitovalas. Tuorein valashavainto Perämereltä on vuodelta 2006, jolloin nuori ryhävalas seikkaili Himangan edustalla. Eläinbiologi Veli-Risto Cajander arvioi Ylen artikkelissa 7.11.2013 valaiden eksymisen syyksi ihmisten aiheuttamia merenalaisia meluääniä, jotka voivat johdattaa valaat erilleen laumasta.

Ryhävalas; Megaptera Novaeangliae

Pituus vaihtelee 12-19 metrin välillä. Ryhävalaan paino on keskimäärin 25-35 ja enimmäispaino 48 tonnia. Esiintyy kaikilla maailman valtamerillä. Tunnettuja jopa 8000 kilometriä pitkistä ruoka- ja lisääntymisvaelluksista. Urokset tunnetaan maagisesta laulannasta, joka kaikuu valtavia etäisyyksiä maailman valtamerissä.  – National Geographic, Cool Antarctica

 

Lähteet:

Pasi Kittilän puhelinhaastattelu 24.3.2017

Sanomalehti Kaleva, niteet 15.6.1978 sekä 22.6.1978. Oulun kaupungin kirjaston arkistot.

Sanomalehti Kaleva 4.7.2006 (verkkolehti)

Ylen Elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/11/07/valas-harvinainen-vieras-suomessa

 

 

M/S Bergön haaksirikko Marjaniemen edustalla 2/2

Joitakin päiviä M/S Bergön haaksirikon jälkeen joulukuussa 1954 annettiin Oulun Raastuvanoikeudessa haaksirikon meriselitys. Laivan kapteeni Runar Sommarström totesi tuolloin, että tiheä sumu ja lumipyry olivat estäneet näkyvyyden. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy laivan haaksirikkoon.

Siihen olivat vaikuttaneet lisäksi magneettiset häiriöt, kaikuluotaimen osoittamat virheelliset syvyyslukemat sekä myötävirta, joka kuljetti laivaa pois oikeasta suunnasta. Meriselityksen vahvistivat oikeaksi kapteenin lisäksi myös toinen perämies M. Lindholm, ensimmäinen konemestari B. Artzen sekä matruusi E. Falström.

bergo%cc%883

Kaleva uutisoi m/s Bergön haaksirikosta aikanaan paljon. Kuva: Kaleva lehti joulukuulta 1954. Lähde: Oulun kaupunginkirjaston nidearkistot.

Myös luotolaista, m/s Bergöhön heti karilleajon jälkeen saapunutta luotsi Aimo Piekkolaa kuultiin oikeudessa. Hän mainitsi tuolloin Raahen ja Hailuodon välillä olevan monien meripeninkulmien alue, jossa on useasti todettu magneettisia häiriöitä.

Reimareista Piekkola ei voinut vahvistaa mitään, sillä jäät olivat moneen kertaan kulkeneet niiden yli eikä näin voinut olla varmuutta siitä, olivatko ne paikoillaan vai eivät. Piekkolan noustessa onnettomuuslaivaan, hän ei havainnut Kelmin valo- ja äänipoijua. Onnettomuustutkinnan yhteydessä sen todettiinkin olevan noin kahden meripeninkulman päässä turmapaikalta.

Meriselityksissä kerrotaan, että ruotsalaisen pelastusalus Poseidonin piti olla pelastuspaikalla klo. 19.00. Turmalaivasta yritettiin koko ajan saada siihen yhteyttä, mutta turhaan. Poseidon ei koskaan saapunut paikalle. Kahdeksan aikaan turmailtana aallot löivät laivan yli ja vettä virtasi sisään. Pelkona oli myös laivan katkeaminen. Marjaniemen luotsien saapuessa illalla 21:45, koko miehistö oli jo siirtynyt pelastusveneisiin.

Kaleva-lehti kirjoitti 5.12.1954 pelastusalus s/s Assistansin poikenneen tulomatkallaan Toppilaan lähellä Bergön karilleajopaikkaa tarkastamaan laivan kuntoa. Se ei kuitenkaan päässyt riittävän lähelle kovan merenkäynnin ja mataluuden vuoksi. Kalevassa todettiin, että sään salliessa s/s Assistans lähtisi uudelleen paikalle tutkimaan vaurioiden laajutta, ja että ennen mahdollista pelastusoperaatiota sukeltajan tulee määritellä sopivan toimintamuodot. Tuolloin laivan nostamismahdollisuudet arvioitiin kuitenkin hyvin vähäisiksi.

bergo%cc%88-valokuva

M/S Bergö kuvattuna haaksirikon jälkeen. Kuva: Riitta Rantapirkolan kotialbumi. Kuvan ottaja ei tiedossa.

Talvella 1955 ahvenanmaalaisen laivanvarustamo Ab Sallyn perustaja ja toimitusjohtaja Algot Johansson (s. 1898-k. 1986) saapui Hailuotoon tutkimaan hylkyä tarkoituksenaan selvittää sen nostomahdollisuuksia. Johansson oli valtakunnallisesti merkittävä liikemies, joka sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1958.

Vaatimattomista oloista ponnistanut Johansson kehitti ja johti varustamotoimintojaan yhdeksi maamme suurimmista. Sally varustamon laivoille oli tyypillistä, että niiden nimet päättyivät kirjaimiin -ny. Varustamon laivoja olivat muun muassa Adeny, Berny, Bonny, Dafny, Dagny, Fanny, Gunny, Ragny ja Valny. Johansson oli Sally varustamon kautta myös Viking Linen osakas.

Hailuodon matkan tarkoitus oli arvioida, voisiko m/s Bergön vielä kunnostaa käyttöön. Johansson yöpyi luotsinvanhin Heikki Isolan kotona. Saapumista seuraavana päivänä Isola lähti näyttämään tietä hylylle. Naapurista Piekkoloilta haettiin matkaa varten kirkkoreki, hevonen ja hevosmies. Vaivalloinen ja pitkä matka hylylle taitettiin jäätä pitkin hevosella. Nähtyään lopulta hylyn Johansson teki päätöksen laivan kunnostamisesta.

M/S Bergö makasi Marjaniemen helmoissa talven yli. Kesällä 1955 ryhdyttiin nostotoimiin. Operaatiosta vastasi Alfons Håkans oy, joka oli vaasalainen meripalveluihin erikoistunut yritys. Se myös omisti hylyn sen nostovaiheessa.

Nostoa varten koulutettiin ja palkattiin sukeltajaksi hyväkuntoinen ja ennen kaikkea hyväkeuhkoinen luotolainen Reino Sauvola tutkimaan hylkyä. Painuessaan pinnan alle hylkyä etsimään, Sauvolalla oli yllään vanhanmallinen sukelluspuku, jonka ilmaletku ja pelastusköysi johtivat meren pinnalla odottavaan veneeseen. Sukelluspuvun kypärä muistutti avaruuskypärää.

Sauvolan sukeltaessa hylylle, hän löysi salongista ilmataskun. Siellä hän saattoi irrottaa kypärän hetkeksi ja korkata laivasalongista käsiinsä nappaamansa viskipullon. Raskaan työn ohessa, ilmataskun suojissa, Sauvola hörppäsi hyvin ansaitut viskiryypyt ennen sukelluskypärän painamista uudelleen päähänsä ja palaamistaan pinnalle.

Lähes koko kesän vieneen nosto-operaation jälkeen m/s Bergö siirrettiin Raaheen. Sen omistaja vaihtui Algot Johanssoniksi, joka vastasi nyt korjaustöistä. Koska laiva oli haaksirikkotuessaan kuljettanut säkkitavarana sementtiä, oli työmiehillä kova työ louhia aluksesta kivettynyttä sementtiä pois. Lopulta kunnostustöiden jälkeen m/s Bergö palasi merelle. Laiva uudelleen nimettiin Bernyksi.

Vuosia myöhemmin Heikki Isolan poika Paavo seilasi Algot Johanssonin varustamon m/t Valny-laivassa. Eräällä reissullaan Göteborgissa itse Johansson vieraili Valnyssa. Laivan päällystö kokoontui salonkiin vastaanottamaan kunniavieraan. Tuolloin 28-vuotias yliperämies Paavo Isola mukaan lukien. Johansson tervehti kaikki kädestä pitäen. Paavon kohdalla Johansson kuitenkin pysähtyi pidemmäksi aikaa.

Hän katsoi Paavoa rypistellen otsaansa. Kunnes totesi ruotsiksi: ”Sinä näytät tutulta” . Mies oli tunnettu hyvästä kasvomuististaan. Sitten hän yllättäen kysyi: ”Kuinka isä voi?”.  Vaikka tuon kohtaamisen ja tapauksen välillä oli kulunut vuosia, olivat Hailuodon tapahtumat painuneet kirkkaina jo iäkkään Algot Johanssonin mieleen.

Paavon kasvoista ja sukunimestä hän tunnisti nuoren miehen samaksi yhdeksänvuotiaaksi pikkupojaksi, jonka kotona oli kerran vieraillut. Ja jonka isä Heikki Isola oli osallistunut niin m/s Bergön pelastusoperaatioon kuin saattanut Johanssonia hylkyä katsomaan ja majoittanut vieraan kotiinsa.

Jo vuosia ennen tuota Algot Johanssonin ja Paavo Isolan uudelleenkohtaamista surullisenkuuluisa Bergö halkoi aaltoja Bernynä vielä viimeisen kerran. Elettiin joulukuun 16. päivää vuonna 1961 ja Berny eteni sankassa sumussa Pohjanmerellä. Huonosta näkyvyydestä johtuen laiva törmäsi panamalaiseen höyryalus Tyneen. Molempien laivojen miehistöt pelastuivat, mutta Bernylle matka oli viimeinen. Vain seitsemän vuotta sen aiemmasta haaksirikosta Marjaniemessä, aluksen kohtalona oli upota mereen. Lopullisesti.

 

Lähteet:

Voima ja käyttö. Suomen konepäällystö liiton julkaisu 7-8/2012 s. 24 ”Algot Johansson- Unohtumaton legenda”

Kaleva lehden artikkeli 5.12.1954

http://www.faktaomfartyg.se/bergo_1950.htm

Haastatteluaineisto Paavo Isola

M/S Bergön haaksirikko Marjaniemen edustalla osa 1/2


wp_20160914_10_39_30_pro

Torstaina joulukuun 2. päivänä vuonna 1954 ahvenanmaalainen laiva M/S Bergö lähestyi Kelminmatalaa lähellä Marjaniemeä. Laiva ajoi täydessä sementtilastissa. Bergön kokenut kapteeni  Runar Sommarström kamppaili sankkaa sumua ja lumipyryä sekä kovaa tuulta vastaan. Huonon näkyvyyden vuoksi merkimerkkejä tai viittoja oli mahdoton havaita. Kello kymmenen aamulla ankarat olosuhteet johtivat lopulta m/s Bergön karille ajoon.

Välittömästi tämän jälkeen laivan miehistö yritti irrottaa laivaa karilta tyhjentämällä kakkosruumaa, saadakseen näin perän nousemaan.  Suunnitelma toimikin sen verran, että koneet saatiin käyntiin ja laiva liikahtamaan hieman. Samoihin aikoihin Marjaniemestä hälyytetty luotsikutteri oli saapunut tarkastamaan tilannetta. Bergön päällystö uskoi tilanteen olevan kuitenkin hallinassa, jolloin luotsikutteri poistui paikalta. Luotsi Aimo Piekkola jäi kuitenkin laivaan.

Iltaa kohden tilanne alkoi muuttua uhkaavaksi eikä Bergötä oltu saatu irti karilta. Sen sijaan laivan runko ryskyi  kovassa aallokossa vasten  matalikon kiviä ja laivan ruumat alkoivat täyttyä vedellä. Pumput eivät ehtineet tyhjentää valtavalla voimalla ruumiin syöksyvää vettä.

Bergön sähköttäjä oli yhteydessä Ajoksen luotsiasemaan muun miehistön ampuessa hätäraketteja. Ajokselta tulikin käsky toimittaa välittömästi pyyntö henkilökunnan toimittamiseksi turvaan. Vain hetki Bergön avunpyynnön jälkeen radioyhteys katkesi. Aluksen runko oli vääntynyt katkaisten samalla radioantennin.

bergo%cc%882

Samaan aikaan Marjaniemen luotsiasemalla havaittiin hätärakettien valot. Laivan radioyhteyden katketessa  kello oli kahdeksan illalla. 45 minuuttia myöhemmin Marjaniemen luotsiasemalta lähtivät apuun  luotsit Heikki Isola, Matti Haapala, Martti Kangas sekä koneenhoitaja Otto Ruonala uhmaamaan yhä voimakkaammin vellovaa merta heiveröisellä ja kuluneella luotsialuksella.

Miehet löysivät hylylle kello 22, jolloin m/s Bergön miehistö oli jo jättänyt laivan. Meri oli niellyt sen lähes kokonaan.  Näkyvillä olivat enää mastot ja osa komentosiltaa. Bergön miehistö ja luotsi istuivat odottamassa kylmissään pelastusveneissä.

Ennen Marjaniemen luotsiaseman henkilökuntaa paikalle oli pyrkinyt ruotsalaisten pelastusalus Poseidon. Se oli kuitenkin kääntynyt seitsemän aikaan illalla takaisin kovan merenkäynnin ja matalikon vuoksi.

Luotsikutterin saapuessa onnettomuuspaikalle todettiin pelastusveneiden hinauksen olevan ainoa vaihtoehto. Pieneen luotsialukseen ei mahtunut pelastettavia. Hyytävän kylmässä talviyössä pieni luotsikutteri veti perässään kahta pelastusvenettä. Ne keikkuivat korkealla aallon harjoilla miehet mukanaan.

Meri repi pelastusveneitä erilleen luotsikutterista katkaisten hinausköyden. Näin pelastusveneet jäivät yksinään aaltojen armoille. Marjaniemen luotsit onnistuivat kuitenkin heittämään köyden takaisin pelastusveneisiin ennen kuin ne ehtivät kadota mustaan.

sanna_kuva

Kuvan etualalla pelastusaluksena toiminut luotsikutteri, jolla luotolaiset miehet uhmasivat armotonta merta pelastusoperaatiossa.  Kuva: Paavo Isolan kotialbumi.

Keskiyön aikaan, täydestä pimeydestä ilmestyi viimein Marjaniemen satamaan luotsialus ja pelastusveneet. Uupuneet haaksirikkoutuneet pelastajineen olivat päässeet maihin turvaan.

Luotsiasemalla Bergön miehistölle annettiin kuivat vaatteet ylle sekä yösija. Seuraavana päivänä miehistö kuljetettiin Marjaniemestä Kirkonkylään. Päällystö sijoitettiin pappilaan ja muu miehistö Tulvalan taloon.

wp_20160816_17_55_03_pro

Luotsinvanhimman Heikki Isolan kunniaristi m/s Bergön pelastusoperaatiosta. Kuva: Sanna Roukala.

Myöhemmin m/s Bergön pelastusoperaatioon osallistuneet luotsiaseman työntekijät palkittiin kunniakirjoilla sekä leijonaristeillä. Oli selvää, että ilman Marjaniemen luotsien ripeää ja poikkeuksellisen rohkeaa toimintaa laivan koko miehistö tuskin olisi selvinnyt.

M/S Bergö makasi meressä talven yli. Sen vaiheet eivät kuitenkaan olleet vielä ohitse, sillä laiva aiottiin nostaa ja kunnostaa. Kukaan ei kuitenkaan tuolloin osannut aavistaa laivan lopullista kohtaloa.

 

Lähteet:

Kaleva-lehden artikkelit  3.12.1954 ja 4.12.1954 (Oulun pääkirjaston nidearkistot)

Keskustelut luotolaisen Paavo Isolan kanssa, jonka isä luotsinvanhin Heikki Isola oli johtamassa m/s Bergön miehistön pelastusoperaatiota.

 

Juopunut marakatti ja muita eläintarinoita

Toisinaan käy niin, että merimiehet saavat laivaansa yllättäviä siivekkäitä vieraita tai karvaisia seuralaisia. Näin kävi myös luotolaiselle Jussi Taustalle. Hän seilasi nuorena miehenä AL:n laivoilla, jotka kulkivat Suomi Etelä-Amerikan linjaa vuosina 1926-1985. AL:n laivoja oli useita, joista Jussi työskenteli 60-luvulla muun muassa M/S Aricassa ja M/S Atalayassa.

aricaSeaTheShips600

M/S Arica, jolla luotolainen Jussi Tausta seilasi. Ja jossa viihtyi vuosia myös laivakoira Ponkko. Kuvalähde: Äänimeri.

Yhdellä näistä matkoista, lentokaloja pyydystävä albatrossi oli vahingossa päätynyt laivan kannelle. Merimiehet kantoivat väsyneen albatrossin laivan messiin lepäämään. Siellä se sai vettä ja lepopaikan yöksi. Aamulla kaikki saivat nähdä komean linnun. Tavan mukaan joku otti kuvia albatrossia pitelevistä merimiehistä. Lopulta yön yli levännyt albatrossi laskettiin laivan reelingille, josta se pääsi lentoon.  Vanhan uskomuksen mukaan albatrossia ei saa vahingoittaa, sillä hukkuneen merimiehen sielun katsottiin siirtyvän siihen.

Vähintäänkin yhtä ikimuistoinen tapaus, joskin päinvastaisista syistä, sattui Jussille samaisella Etelä-Amerikan linjalla. Joku merimiehistä oli ottanut marakatin laivaan. Kerran marakatti oli livahtanut hyttiin, josta se oli löytänyt sätkäpaperipaketin. Marakatti istui kumarassa pidellen pakettia käsissään. Muutama merimies seurasi huvittuneena sivusta kuinka marakatti nyppäsi yhden sätkäpaperin ulos paketista. Sitten toisen ja kolmannen. Se jatkoi nyppimistä katse keskittyneenä. Lopulta marakatti pyöritteli tyhjää pakettia sormissaan ja kallisteli päätä kummissaan, ympärillään sätkäpaperit kuin kynityn kanan sulat.

Touhu näytti hupaisalta, mutta miesten nauru hyytyi siinä vaiheessa, kun ensimmäinen tupakkakartonki löydettiin auki repäistynä. Kartongin jokainen tupakka oli viilletty kynnellä auki. Tämä oli marakattien outo, mutta ilmeisen yleinen tapa, sillä sitä oli saatu todistaa muillakin laivoilla. Todellisen yllätyksen marakatti järjesti kuitenkin eräänä päivänä laivan päivähuoneessa.

Ensimmäisenä päivähuoneeseen astuneet miehet saivat todistaa maailmanlopun näkyä. Marakatti oli löytänyt ja korkannut tenttupullon.  Juopunut marakatti oli repinyt päivähuoneen sohvanpäällisen rikki ja  hajottanut sen tuhannen palasiksi. Itse maestro istui suu sinisenä kovaäänisen päällä merimiesten saapuessa paikalle. Lopulta marakatista oli luovuttava, sillä villieläin ei kerta kaikkiaan soveltunut laivaelämään.

Oli kuitenkin sellaisiakin laivavieraita, jotka osoittivat erityistä lahjakkuutta merielämään. Elettiin yhtä monista trooppisen hiostavista päivistä merellä M/S Aricassa. Laiva oli juuri jättänyt taakseen elämää kuhisevan Buenos Airesin.  Joukko merimiehiä oli pesemässä laivan täkkiä. Kesken töiden Jussin huomion kiinnitti läheisestä venttiili-ikkunassa näkyvä hahmo. Tarkemmalla vilkaisulla hahmo osoittautui koiran pääksi. Se tapitti uteliaana lähellä häärääviä merimiehiä.

IMG_0007

Tässä eräs suomalaisella kauppalaivalla seilannut laivakoira. Kuva: Antero Sala, vuosi 1960. Peni-koira. Kuvalähde: Äänimeri.

Pian selvisi, että pieni seefferi oli sama, jota eräs paikallinen oli yrittänyt Arican miehille kaupata Buenos Airesin satamassa. Koska kippari oli ankarasti kieltänyt koiran ottamisen laivaan, eivätkä muutkaan olleet ajatuksesta innostuneet, oli koirankauppaaja turvautunut oman käden oikeuteen. Hän oli onnistunut piilottamaan koiran Arican maston juurella olevaan ikkunalliseen kaapiin.

Kippari ilmoitti koirasta kuullessaan, että se on tapettava. ”Ja ei varmasti tapeta!” ilmoitti Jussi ykskantaan. Tulevina päivinä kapista pikku seefferiä hoidettiin merimiesten keskuudessa pesemällä ja harjaamalla sitä. Varmuuden laivaan jäämisestä koira sai kuitenkin vasta Rotterdamissa, jossa koiran onneksi kipparin vaimo astui Aricaan. Rouva ihastui seefferiin ja vei sille kipparin tossut. Ponkkoksi nimetty koira sai jäädä.

Ponkko osoittautui ajan saatossa oivaksi laivakoiraksi. Se tykkäsi kaikista miehistön jäsenistä. Lukuun ottamatta yövahtia, joka piti kahisevaa sadetakkia, ja jolle koira aina haukkui. Aamuisin Ponkko lähti töihin merimiesten mukana. Sillä oli tapana pyörähtää joka päivä myös laivan prykälle. Kun Ponkkon tuli kuuma, se asettui vaijerin alle maston kupeeseen maate ja nukkui hyvin ansaitut päiväunet. Maissa Ponkko pääsi miesten mukana kapakkaankin. Arican miehistön ei tarvinnut pelätä taskuvarkaita tai rettelöitsijöitä, kun isoksi kasvanut seefferi makasi miesten jaloissa.

Jussi vaihtoi välillä laivaa. Palatessaan vuoden kuluttua Aricaan, Ponkko juoksi Jussia vastaan, heilutti iloisena häntää ja nuoli naamaa. Se muisti hänet vielä hyvin. Koira jäi vielä laivaan Jussin jätettyä kokonaan Arican. Uskollinen Ponkko eli laivakoirana vuosia.

 Lähteet:

Tarinat on poimittu Jussi Taustan haastatteluaineistosta, jonka olen  kerännyt talvella 2016.

Kuvat:

http://www.aanimeri.fi/gallery2/main.php?g2_itemId=21816 http://www.aanimeri.fi/gallery2/main.php?g2_itemId=39930

Villiyrttien saari

Kun poimii itse ruokansa, tietää mitä syö.

– Villiyrttikouluttaja Aira Kurikka

 

DSCF4585

Pehmeitä kuusenkerkkiä voi syödä sellaisenaan. Kuva: Sanna Roukala

Hailuodossa kasvien kasvuympäristö on puhdas, joten saari soveltuu erinomaisesti villiyrttien poimimiseen. Hailuodossa voi kerätä esimerkiksi nokkosta, voikukan lehtiä tai -kukintoja, siankärsämöä, mesiangervoa, ratamoa, apilaa, kuusen- ja männynkerkkiä tai koivun- ja vadelmanlehtiä. Mukaan tarvitaan vain ilmava kori, paperipusseja sekä sakset. Nokkosten keruuseen tarvitaan myös hansikkaat. Lisäksi on tärkeää pitää mielessä tietyt muistisäännöt. Näistä tärkeimmät ovat hailuotolaisen villiyrttikouluttaja Aira Kurikan mukaan seuraavat:

  • Poimi ainoastaan kasveja, jotka tunnistat. Monilla kasveilla on näköislajeja, jotka eivät ravintoarvoiltaan sovellu villiyrttikäyttöön tai saattavat olla jopa myrkyllisiä.
  • Poimi vain puhtailta alueilta, ei koskaan teiden varsilta tai navettojen läheisyydestä.
  • Muista jokamiehen oikeudet. Maanomistajan lupa tarvitaan aina, kun kerätään varpukasveja, puiden lehtiä ja neulasia tai jos kasveja kerätään myyntiä varten.
  • Käsittele poimimasi yrtit saman päivän aikana.
DSCF4587

Aira Kurikka pitää Hailuodossa joka kesä villiyrttikursseja. Hailuodon rannoilta löytyy helposti esimerkiksi mesiangervoa ja peltokortetta. Yhdistämällä molempien lehtiä saa Airan mukaan hyvän jalkakylvyn. Lisää vain laakeaan astiaan lehtiä ja kaada päälle kuuma vesi. Anna hautua hetken ja lisää viileää vettä, kunnes seos on ihonlämpöistä. Kuva: Sanna Roukala

Villiyrtit ovat terveellisiä ja ravintoarvoiltaan erinomaisia. Aira on aina liikkunut lapsesta saakka metsässä paljon, marjastaen ja sienestäen. Suoritettuaan luonnonvarojen erikoisammattitutkinnon, Aira on voinut hyödyntää luonnon antimia entistä paremmin. – Syötävien villiyrttien ja sienten tunteminen on tuonut ruokapöytäämme sekä terveellistä, että ilmaista ravintoa ympäri vuoden.

Mikäli käyttää villiyrttejä säännöllisesti, on syytä tarkastaa, onko niiden käytöstä mainittu jotain, mikä tulisi huomioida. Osaa villiyrteistä ei suositella jatkuvaan päivittäiseen käyttöön (mm. siankärsämö ja mesiangervo), jotkut taas eivät sovi esimerkiksi matalasta verenpaineesta kärsiville (mm. voikukka) ja osa kasveista saattaa aiheuttaa allergisia reaktioita.

DSCF4552

Ylärivissä kuivattu nokkonen (vas.) ja vieressä kuivattua mesiangervon kukintoa. Alarivissä nokkosensiemeniä (vas.) ja vieressä kuivattua siankärsämön kukintoa. Kuva: Sanna Roukala

DSCF4533

Lasipurkkeihin säilötyt kuivatut villiyrtit keittiössä näyttävät paitsi kauniilta, ne houkuttelevat myös ruuanlaittoon. Kuva: Sanna Roukala

Keräämisen jälkeen on tärkeää saada yrtit kuivumaan nopeasti. Yrttien kuivauksessa suositeltava kuivauslämpötila on korkeintaan 35 astetta. Kuivauspaikan tulee olla kuiva, lämmin, puhdas ja pölytön sekä valolta suojattu. Yrttejä ei pidä missään nimessä kuivattaa auringossa, sillä se tuhoaa vitamiinit.

Aira käyttää villiyrttien käsittelemiseen kuivuria, joka onkin vaivattomin tapa. Mutta yhtä lailla kuivaus onnistuu myös kotikonstein. Yrttien kuivattamiseen Airalla on monta hyvää vinkkiä.

– Voit levittää yrtit esimerkiksi lakanalle huoneenlämpöön tai ripustaa yrtit nippuina narulle riippumaan. Toiset kuivaavat pakastearkun tai jääkaapin päällä, joka on lämmin paikka. Uunissa voi kuivattaa 50 asteessa yrttejä, niin että uunin luukku on pikkuisen raollaan. Lämmitetyn puuhellan päälle voi asettaa tiiliskiviä ja niiden päälle pellin, johon laittaa yrtit. Jatkuva lämmitteinen saunakin soveltuu kuivatukseen.

DSCF4541

Elokuussa pääsee keräämään nokkosensiemeniä, joita voi hyödyntää monipuolisesti ruuanlaitossa. Kuva: Sanna Roukala

Villiyrttien tunnistamisessa kannattaa käyttää apuna opaskirjasta, käydä villiyrttikurssilla tai kerätä villiyrttejä yhdessä asiantuntevan ihmisen kanssa. Tai voi aloittaa helpoimmasta päästä.  Esimerkiksi nokkonen on useimmille tuttu kasvi ja näin ollen helppo poimittava.

 

Johtuen nokkosen runsaasta vitamiinipitoisuudesta ja monista hivenaineista se on erinomainen luonnonyrtti. Nokkonen soveltuu hyvin käytettäväksi pinaatin tapaan esimerkiksi keittoihin, lettuihin ja kastikkeisiin. Nokkosesta kerätään nuoret versot ennen kukintaa. Jos varsi on jo venynyt pidemmäksi, kerätään vain latvoja. Vaihtoehtoisesti voi kerätä ainoastaan nokkosenlehtiä.

DSCF4568

Nokkonen on yksi Airan lempiyrteistä. Kuva: Sanna Roukala

Kerätyt nokkoset voidaan joko kuivata sellaisenaan ja käyttää lisukkeena tai ne voi kiehauttaa ja pakastaa. Ryöpätessä nokkosia tai muita villiyrttejä ne huuhdellaan ensin hyvin ja laitetaan sitten kiehuvaan veteen noin puoleksi minuutiksi.  Valutetut ja kiehautetut sekä hiennonetut villiyrtit voi pakastaa ja käyttää myöhemmin ruuanlaittoon.

Nokkosesta voi tehdä jopa sipsejä. Aira suosittelee kokeilemaan nokkossipsien tekoa esimerkiksi juhannuspöytään. Samaan pöytään saa kuusenkerkistä erinomaisen, itsetehdyn juhlajuoman. Kuusen kirkkaanvihreät kerkät ovat nokkosen tavoin helposti tunnistettavia ja kerättäviä, kunhan niitä muistaa kerätä vain metsänomistajan luvalla.

Kuusenkerkkien keruuaika on alkukesä, mutta varjoisilta paikoilta niitä saa jopa juhannukseen saakka. Kuusenkerkät sisältävät paljon hivenaineita, A- ja C-vitamiineja sekä runsaaasti antioksidantteja. Niitä voi käyttää myös sellaisenaan esimerkiksi salaattiin.

Nokkossipsit:

  •  Huuhtele nokkosenlehdet ja kuivaa ne
  •  Levitä lehdet leivinpaperin päälle pellille ja voitele oliiviöljyllä
  • ripottele päälle sormisuolaa
  • Laita pelti 200-asteiseen uuniin 5-6- minuutiksi, kunnes lehdet ovat oliivinruskeita ja rapsakoita.
  • Nauti sellaisenaan

Kuusenkerkkäjuoma:

  • 4 l vettä
  • 2 l kuusenkerkkiä
  • 0,5 kg sokeria
  • 25 g sitruunahappoa
  • Laita kuusenkerkät kulhoon ja kaada päälle kiehuva vesi. Lisää sitruunahappo ja anna seoksen jäähtyä yön yli. Siivilöi ja lisää sokeri. Kiehauta. Jäähdytä juoma ja pullota se. Säilyvyys jääkaapissa noin kaksi viikkoa.

Villiyrtit taipuvat myös monenlaiseksi luonnonkosmetiikaksi. Helppotekoisia ovat esimerkiksi yrttikylpyvedet tai -kuorinnat. Jos olet yliherkkä tai epäilet olevasi yliherkkä jollekin ohjeen aineelle, niin jätä tekemättä kokonaan.

Koivukuorinta vartalolle

  • Kourallinen koivunlehtiä
  • 2 desilitraa oliiviöljyä (tai muuta kasvisöljyä esim. manteliöljy)
  • 5 dl hienoksijauhettua valkaisematonta merisuolaa
  • 1 rkl hunajaa
    Hurauta tehosekoittimessa tai blenderillä koivunlehdet ja oliiviöljy. Lisää joukkoon merisuola, niin että se muuttuu jäykäksi tahnaksi. Sekoita joukkoon hunaja. Halutessa voit lisätä esimerkiksi 1tl luomusitruunan kuorta tai eteeristä öljyä, kuten sitruuna- tai oreganoöljyä. Huomioithan ettei tämä karkea kuorinta sovi kasvoille. Kasvokuorintaan kannattaa käyttää jauhettuja kauraryynejä, pähkinöitä, siemeniä tai yrttejä.
DSCF4618

Ohjetta voi tarpeen mukaan soveltaa. Tässä käytetty ihan tavallista merisuolaa. Osa karkeasta suolasta käytetty tehosekoittimessa. Merisuolaa lisätty vielä loppuvaiheessa suoraan seokseen, jotta koostumus on saatu sopivaksi. Tähän lisätty joukkoon myös muutama kuusenkerkkä.  Kuva: Sanna Roukala

DSCF4642

Laitamalla valmiin kuorinnan lasipurkkiin, saa helposti kivan kesäviemisen. Säilyy joitakin kuukausia viileässä.   Kuva: Sanna Roukala

 

Lähteet ja lisätietoja:

Arktiset aromit http://www.arktisetaromit.fi

Villivoima, Hailuoto http://www.villivoima.fi

Yrttiaika http://www.yrttiaika.fi

Martat http://www.martat.fi

Kress, Henriette (2011) Käytännön lääkekasvit

”Kaiken takana on toinen maailma”

 

Siitä asti, kun muutin Hailuotoon olen tavoitellut maalauksellista kuvaustyyliä. Nyt olen kuvaajana siellä, missä haluankin olla. Tämä on kaiken lopputulos. – Aki Roukala

 

LAITURI

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

heppa

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

BLOGIKUVA4

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

Hailuotolaisen valokuvaajan ja taiteilijan Aki Roukalan Hailuoto -niminen kirjateos ilmestyy 20.5.2016. Kirjaan pohjautuva valokuvanäyttely avautuu yleisölle lauantaina 21.5. Galleria Luodossa. Hailuoto -teos on Akin ensimmäinen valokuvakirja, joka syntyi  pitkällisen prosessin tuloksena.  Kirja muutti matkan varrella muotoaan useasti. Lopulliseen tummaan ja tunnelmalliseen sävymaailmaan kirja hioutui viimeisen vuoden aikana.

Saavuttaakseni maalauksellisuuden tarvitsin sumua, koska en käsittele kuviani.

Mutta sumu osoittautui haastavaksi kuvauskumppaniksi. Sillä aina kun Hailuodossa näytti olevan täydellinen sumu, usein iltaisin tai varhain aamulla, oli mietittävä onko mahdollista tai jaksaako heti siltä istumalta kiirehtiä paikalle kuvaamaan. Ja niinä lukemattomina kertoina, kun lähti ja pääsi kuvauspaikalle, oli sumu usein hälvennyt tai se ei näyttänyt enää aivan samalta kuin lähtiessä. Mutta joka kerta, kun Aki todella onnistui kuvaamaan sumussa, hän sai kirjaansa kuvan.

Kaiken kaikkiaan Aki otti kymmeniätuhansia kuvia niiden kolmen vuoden aikana joina kirjaa teki. Voisi ajatella, että näin suuresta määrästä lopullisten kuvien valikoiminen olisi mahdoton tehtävä. Mutta taiteilijalle tehtävä oli yksinkertainen. Hänen mielestä oli helppo valita hyvät ruudut, koska niitä oli niin vähän. Sellaisia ruutuja, jotka osuivat tismalleen kirjan tunnelmaan muodostaen yhdessä eheän kokonaisuuden. Hailuoto -kirjaa hallitsevat tummanpuhuvat maisema- ja muotokuvat. Samalla kirjassa on myös keskenään hyvin erilaisia kuvia, toiset luonnonvalossa otettuja ja toiset salamanvalolla. Yhtä kaikki, lopputulos on taiteilijan sanoin:

Unenomainen matka Hailuotoon, jossa aika saarella pysähtyy ja maailma saaren ulkopuolella katoaa.

 

LADA

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

BLOGIKUVA

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

HEINÄÄ

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

 

Lisätietoja:

Kirjaa on painettu rajoitettu 500 kappaleen painos. Hailuoto -teos on myynnissä kirjakaupoissa kautta maan. Hailuodossa kirja tulee myyntiin paikallisiin myymälöihin.

Kirjan ulkoasu on graafikko Jessica Leinon käsialaa. Kirjan on painanut Unto Liimatainen. Reprografina toimi Pasi Immonen.

Paino: Erweko oy. Sidonta: Finnreklama. Paperit: Antalis. Julkaisija: Is this Art! 2016

Hailuoto näyttelyn avajaiset lauantaina 21.5. klo. 18.00, Galleria Luoto. Hailuoto-seuran kylätalossa, os. Luovontie 231.

Näyttely on esillä Galleria Luodossa ajalla 10.7.2016 saakka.

 

 

 

 

Hakekaa Sirkka!

HKMS000005 km0043m2

Luotolaisen Sirkka Järvelän nuoruuden opinahjo. Entinen Kätilöopisto Tehtaankatu 1 C, Helsingissä. Kuva vuodelta 1969. Kuva:  Hakli Kari, Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1951 luotolainen Sirkka Järvelä, 84, aloitti opinnot Helsingissä kätilöopistossa kaukana kotisaaresta. Kaksi vuotta kestäneiden opintojen aikana Sirkka pääsi käymään kotonaan vain kahdesti. Matka Helsingistä Hailuotoon oli tuohon aikaan vaivalloinen ja kallis. Sirkka kuitenkin palasi Hailuotoon heti opintojen päätyttyä ja aloitti työt syrjäisen saaren ainoana kätilönä vuonna 1953. Hän oli työvalmiudessa ympäri vuorokauden.

Tuolloin Hailuodossa ei ollut vielä sähköjä, puhelimia eikä edes kunnollisia teitä. Sirkka haettiin apuun hevoskyydillä, polkupyörällä tai jalkaisin. Työ vaati vastavalmistuneelta erityistä sisua ja rohkeutta. Ensimmäisenä syksynään vasta 22-vuotias Sirkka hoiti muutamassa kuukaudessa yhteensä yksitoista synnytystä. Ensimmäinen lapsi syntyi lokakuun toinen päivä 1953 ja siitä kymmenen seuraavaa vielä ennen joulua.

f8a8c08a-9b6f-4117-872c-f9db3fdbbc1e

Terveyssisar Esteri Kauppi (vas.) ja kätilö Sirkka Järvelä (oik.) kuvattuna vuonna 1958. Mopot helpottivat naisten työmatkoja. Sirkan miehen Väinön ostama mopo  oli Hailuodon ensimmäinen.  Kuvan ottaja ei kirjoittajan tiedossa, kuvalähde Hailuodon terveysaseman taulusta

Tuolloin Hailuodossa elettiin vielä kotisynnytysten aikaa. Suomessa saunasynnytykset olivat olleet tyypillisiä 1800-luvun loppupuolelle, jonka jälkeen alettiin synnyttää yhä useammin asuintiloissa. Sirkan uraan mahtui vain yksi saunasynnytys. Kotisynnytykset tapahtuivat Hailuodossa tyypillisesti kammareissa. Läsnä olivat vain kätilö ja synnyttävä äiti.

Sirkalla oli tapana laittaa tulevat isät hommiin, kuten veden keittoon tai lapsia vahtimaan. Hänen mielestä oli kaikkien osalta parempi keksiä vaimoistaan huolestuneille miehille muuta ajateltavaa. Hailuodossa kotisynnytykset olivat yleisiä aina vuoteen 1964, jolloin astui voimaan sairausvakuutuslaki. Tätä ennen vain riskiraskauksien kohdalla odottaja oli ohjattu mantereelle sairaalaan. Sairausvakuutuslain myötä sairaalasynnytys tuli taloudellisesti mahdolliseksi kaikille.

IMG_1415

Lottalan rakennus Hailuodon kylällä vuonna 2016. Lottala pitää sisällään paljon luotolaista kulttuurihistoriaa. Kuva: Sanna Roukala.

Tuona kiireisenä syksynä 1953 Sirkka ehti hoitaa synnytykset odottajien kotona. Näin ei ollut kuitenkaan sodan päättymisen jälkeisenä vuonna 1945, jolloin saaren kätilönä toimi Tyyne Kurttila. Kahden kuukauden aikana Hailuodossa syntyi 26 lasta. Koska kätilö ei mitenkään olisi ehtinyt joka kotiin erikseen, oli ratkaisuna Hailuodon kylällä sijaitseva Lottalan rakennus. Siitä tehtiin väliaikainen synnytyslaitos.

Vuonna 1994 tehdyssä haastattelussa, edesmennyt luotolainen Fanni Ervasti muisteli Lottalan vaiheita synnytyslaitoksena, jossa hän toimi apulaisena. Elokuun ensipäivinä 1945 Lottalaan tuotiin raakalautaa. Niistä miehet nikkaroivat synnyttäjille sängyt. Itse Lottalan rakennus oli vielä keskeneräinen ja vetoisa. Ikkunoihin asennettiin äkkiseltään verhot ettei tielle olisi suoraa näkyvyyttä. Miehet hoitivat ruokapuolen tuomalla vaimoilleen kotiruokaa, kuten maitoa, voita, kananmunia ja marjoja. Koska puhelimia ei ollut, asioita käytiin hoitamassa henkilökohtaisesti.

Lottalan pihaan parkkeerattiin milloin hevonen ja milloin polkupyörä. Käytiin kysymässä neuvoja, ja että vieläkö on vapaita sänkypaikkoja tai mitä synnyttäjän pitää tuoda mukanaan. Elettiin aikaa sodan päättymisen jälkeen ja luotolaisilla riitti Ervastin sanojen mukaan neuvokkutta ja taitoa puhaltaa yhteen hiileen. Lottalan väliaikaisen synnytyslaitoksen kirjavaa arkea ja vaiheita, hän kuvasi osuvasti luotolaisella sananlaskulla:

Ennen se koiraltakin kusi loppuu kuin luotolaisilta konstit

Lottalan rakennus toimi jonkin aikaa myös Sirkka Järvelän työhuoneena, jossa hoidettiin muun muassa raskausajan seuranta ja vauvojen neuvolatarkastukset. Varsinaisena synnytyslaitoksena Lottala ei kuitenkaan enää ruuhkasyksyn 1945 jälkeen toiminut.

Kotisynnytysten aikaan yllätyksiltä ei voitu välttyä. Elettiin 50-lukua Hailuodossa, kun eräänä päivänä tuttu isäntä saapui hakemaan Sirkkaa. Sirkka oli osannut odottaa isännän tuloa, sillä hän oli tarkkaillut miehen vaimon vointia raskausajan seurannassa. Odotus oli edennyt lähelle laskettua aikaa. Sirkka nousi kärryihin mukanaan kätilön nahkainen tarvikelaukku. Tuohon aikaan työvälineet olivat vielä vaatimattomia ja vähäisiä. Kätilön tärkeimmät työinstrumentit olivat sydänäänten kuuntelutorvi ja verenpainemitari.

Kärryt notkahtivat liikkeelle. Kun päästiin pihasta tielle, huomasi Sirkka hevosen kääntyvän päinvastaiseen suuntaan isännän talosta. Nuori Sirkka ei kehdannut todeta isännälle, että väärään suuntaan tässä ollaan menossa. Hevonen kopisteli eteenpäin. Hirnahti välillä heittäen harjaa. Sirkka seurasi päättäväisen hevosen menoa ja epäilys alkoi hälvetä. Hän päätti luottaa isäntään. Kyllä isäntä varmasti tiesi, mitä tekee. Niin Sirkka istua tojotti kärryissä, jotka vääjäämättä veivät kauemmas synnyttävästä äidistä.

Saavuttiin maalaistalon pihaan, jonka isäntä juoksi pihalle vastaan. Sirkka tunnisti miehet veljeksiksi, jotka jo kovasti hoputtivat kätilöä kammariin. Vasta sillä hetkellä Sirkalle valkeni, ettei hänet hakeneen isännän vaimon synnytys ollutkaan vielä käynnistynyt. Vaan tuon isännän veljen vaimon. Jostain syystä veljen vaimo ei ollut kuitenkaan kertaakaan käynyt raskaudenajan seurannassa. Näin ollen Sirkalla ei ollut aavistustakaan, että tässäkin tuvassa oli odottaja. Kauaa ei ollut aikaa ihmetellä, kun oli jo käärittävä hihat ja alettava hommiin. Kaikki meni synnytyksessä lopulta hyvin.

Tämä ei jäänyt Sirkan kätilön uran ainoaksi yllätykseksi. Erään kerran Sirkka oli saapunut ensisynnyttäjän kotiin, jossa raskaus oli edennyt normaalisti. Sikiön sydänääniä oli seurattu raskauden aikana ja kaikki oli ollut kunnossa. Talon isäntä pyöri pihapiirissä neuvottomana ja levottomana. Hän lähti lopulta naisten jaloista traktorillaan metsähommiin. Kun isäntä saapui kotiin, hän sai tiedon terveen poikavauvan syntymästä.

Sirkka ei hennonnut kertoa tuoreelle isälle, että synnytyksessä oli ilmennyt odottamattomia käänteitä. Eikä siihen olisi ollut aikaakaan, sillä Sirkalla työt jatkuivat vielä. Isäntä palasi metsään jättäen naiset rauhaan. Seuraavan kerran palatessaan isä sai tiedon toisesta poikavauvasta. Nämä olivat ainoat kaksoset, jotka syntyivät Sirkalla kotisynnytyksessä. Koska monikkoraskaudet ovat riskiraskauksia, ohjattiin kaksosten odottajat jo ennen vanhaan mantereelle sairaalaan. Jostain syystä kaksosraskaus ei ollut tullut ilmi rutiinitarkastuksissa. Ensisynnyttäjän vatsakin oli niin pieni, ettei se herättänyt Sirkassa tai äidissä epäilyksiä kahdesta vauvasta. Yllätys olikin melkoinen kätilölle ja synnyttäjälle, mutta kenties vielä suurempi isännälle, joka ahkeroi luodon metsissä päivän ja myöhään illalla oli kahta poikaa rikkaampi.

Sirkka1

Sirkka punnitsemassa vauvaa kotikäynnillä vuonna 1981. Kotisynnytykset päättyivät Hailuodossa pääasiassa vuonna 1964, jonka jälkeen kätilön työ oli muun muassa raskausajan seurantaa ja neuvolatoimintaa sekä saarelaisten rokottamista.   Kuva: Sirkka Järvelän kotialbumi

Sirkka2

Sirkka työn touhussa. Kuva: Sirkka Järvelän kotialbumi

Sirkan miehellä Väinö Järvelällä oli myös oma roolinsa vaimonsa ammatissa. Väinö oli usein kotona vastaanottamassa vaimoistaan huolestuneita isäntiä. Väinö tiesi aina kenen kotiin Sirkka oli viimeksi mennyt avuksi ja mistä häntä kannatti kysellä. Hän osasi myös antaa joitakin neuvoja, joita oli Sirkan työstä oppinut.

Kuin kohtalon sanelemana, tulevana kätilön puolisona, Väinö sai jo nuorena miehenä oppituntinsa synnytyksen käynnistymisestä. Vuonna 1948 Väinö suoritti asepalvelustaan Suomenlinnassa moottoriveneen kuljettana. Toisinaan kuljetettiin raskaana olevia naisia Kätilöopistolle, joka vielä tuolloin sijaitsi Tehtaankatu 1:ssä. Ohjeisiin kuului, että mikäli naisella oli saattaja mukanaan, sai heidät jättää rantaan mantereelle. Mikäli nainen oli yksin, piti hänet saattaa perille saakka.

Myöhäisenä ja tuulisena syysiltana vuonna 1948 Väinön veneeseen astui viimeisillään raskaana oleva nainen. Ilme oli tuskainen ja asento levoton. Nuorelle miehelle tilanne oli outo. Väinöllä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kipeä pian synnyttävä nainen saattoi olla. Naisella ei ollut saattajaa mukanaan, joten jäi Väinön tehtäväksi viedä hänet Kätilöopistolle.  Kun Väinö oli kiinnittänyt moottoriveneen Kaivopuiston rantaan ja oli auttamassa naista veneestä, menivät vielä lapsivedetkin. Entistä tuskaisempi nainen nojasi Väinön käsipuoleen koko kävelymatkan ajan.  Lyhyttä matkaa, joka tuntui molemmista ikuisuudelta, säesti naisen vaikerrus.

Väinö pohti mielessään, että kaikkea sitä kuuluu moottorivenemiehen hommaan. Kun kaksikko lopulta saapui Kätilöopistolle ja Väinö koputti käskevästi ovea, juoksi sairaanhoitaja heitä vastaan. Hämmentynyt nuori mies luovutti uupuneen naisen mielihyvin sairaanhoitajien osaviin käsiin ja poistui itse helpottuneena paikalta. Ja vannoi, ettei palaisi tähän paikkaan enää koskaan. Kului muutama vuosi ja Väinö kolkutteli taas samoilla ovilla. Tällä kertaa hän saapui kihlaamaan Sirkan.

HKMS000005 km003w9a-1

Helsingin entisen kätilöopiston rakennuksia vuodelta 1969. Nämä talot tulivat yllättävän tutuksi myös Sirkan miehelle Väinö Järvelälle. Kuva: Hakli, Kari ja kuvalähteenä Helsingin kaupunginmuseo.

 

 

Lähteet:

Kätilölehti 3/2000 (kopio artikkelista), Synnytyslaitos Hailuodossa vuonna 1945.

Helsti, Hilkka (2000): Kotisynnytysten aikaan.

Helsingin kaupungin museon mustavalkoiset valokuvat Finna-palvelusta.  käyttöoikeus tunnuksella CC BY 4.0

Sirkka Järvelän haastatteluaineisto hutikuulta 2016 sekä aiempi tekemäni haastattelu pohjautuen artikkeliin Kaksplus lehdessä 08/2012