Hailuodon Panimo osaksi vanhaa kyläkauppamiljöötä

Eräänä aivan tavallisena päivänä Hailuodon lautan puskiessa kohti kotisatamaa hailuotolaiset kaverukset Kimmo Kaukonen ja saksalaislähtöinen Jürgen Hendlmeier heittivät ilmaan puolihuolimattoman ajatuksen omasta olutpanimosta. Nyt muutama vuosi myöhemmin ajatus on valjastettu käytäntöön. Tuon lauttamatkan ja nykyhetken väliin mahtuu lukuisia tunteja oluen panemista, tastingejä ja laadun tarkkailua. Miehet ovat tehneet 25 litran erissä erilaisia oluita ja lopputulos on miellyttänyt niin herroja itseään kuin ulkopuolisiakin. Pian on aika nostaa kotipanimotarvikkeet syrjään ja siirtyä uusiin tuotantotiloihin tekemään olutta jopa 150 000 litran vuosikapasiteetilla.

Kuvassa Hailuodon Panimon pääosakkaat. Perustajajäsenet ja oluenpanijat alarivissä Jürgen Hendlmeier (vas) ja Kimmo Kaukonen. Ylärivissä Paavo Sipola (vas) ja Timo Heikkilä. Kuva: Aki Roukala

Hailuodon Panimon oluet ovat saksalaistyyppisiä luomuoluita. Valikoimassa tulee olemaan kuusi eri päätuotetta, joista löytyy sekä pohja-, että pintahiivaoluita. Tämän rinnalle saadaan kausituotteita, kuten vahva ja tumma jouluolut.

Hailuodon Panimon valttina on saaren puhdas pohjavesi. Samoin raaka-aineet, kuten marjat ja yrtit sekä myöhemmin myös mallasohra saadaan Hailuodosta. Varsinainen tuotanto alkaa suunnitelmien mukaan ensi keväänä ja ensimmäinen myyntierä sijoittuu loppukesään.

Hailuodon Panimo remontoi parhaillaan toimitiloikseen entistä Hailuodon Osuuskaupan varastorakennusta Hailuodon kylällä. Hailuodon Panimon laitteisto tulee saksalaiselta toimittajalta, jossa tehdään modernilla otteella perinteisen näköisiä laitteita. Tiilestä muuratut kuparihattuiset mäskäysastiat ja valtava puutynnyri istuvat hienosti vanhaan varastomiljööseen. Tiloissa tulee olemaan myös tunnelmallinen ravintolatila, josta on suora näköyhteys tuotantolaittesiin. Olut-tastingin lomassa on näin mahdollista seurata oluen valmistusprosessia suuren ikkunan läpi.

hailuoto-tapio-1

Hailuodon Osuuskaupan varastomies Tapio Piekkola tulevan Panimon edustalla 60-luvulla. Kuva: Eila Seinijoen kotialbumi.

Varastorakennuksella on pitkä historia. Se toimi vuosikymmeniä vuonna 1943 avatun Hailuodon Osuuskaupan varastona. Alun perin varsinainen päämyymälä Hailuodossa sijaitsi Ojakylässä, mutta myymälän tuhouduttua tulipalossa rakennettiin Hailuodon Osuuskauppa keskikylälle. Se toimi saaren keskustoimipaikkana. Kylällä kerättiin talouksista puutelistoja ja tarvittavat tavarat tilattiin kaupalle. Iso varastorakennus mahdollisti tavaroiden säilyttämisen ja Hailuodon Osuuskauppa toimi myös saaren kelirikkovarastona syksyisin ja keväisin.

hailuoto-tapio

Tapio Piekkola ja varastorakennukseen matkalla olevat limonaadi- eli lemukkalaatikot Hailuodon Osuuskaupan pihapiirissä 60-luvulla. Kuva: Eila Seinijoen kotialbumi.

hailuoto-aaro

Aaro Seinijoki Hailuodon Osuuskaupan pihapiirissä. Seinijoki aloitti työt osuuskaupan myymäläapulaisena vuonna 1958. Hän työskenteli myös myymälän autonkuljettajana sekä varastonhoitajana.

Hailuodon Panimon tiloihin on Osuuskaupan historian aikana varastoitu suuret määrät kyläläisille tarpeellisia tavaroita. Varastorakennuksen Ojakylän puoleisessa päädyssä säilytettiin ennen vanhaan maalijauheet, torjunta-aineet ja traktorien voiteluöljyt. Viereinen hirsiosa oli alun perin toiminut hevostallina, mutta Hailuodon Osuuskaupan aikana siellä säilytettiin karjan rehuja, leseitä, pieniä määriä ohraa ja kauraa sekä muuta säkkitavaraa.

Kun nousi puuportaat ylös, vastassa olivat paimenlangat, hevosniittokoneen osia sekä valutavaroita muurauksia varten. Yläkerrassa säilytettiin myös köydet sekä kyläläisten ennakkoon ostamat polkupyörät. Lisäksi ylhäältä löytyi pieni ruissiilo, josta johti torvi alakertaan. Siinä ruis pussitettiin asiakkaita varten.

Varastorakennuksen hirsiosan vieressä oli ”puula” eli puuvarasto. Puulaa seurasi tiiliosainen tila, jonka seiniin nojasivat suolasäkit. Näissä tiloissa varastoitiin meri- ja vuorisuolat. Hailuodossa merisuolaa myytiin kalojen suolausta varten ja vuorisuolaa käytettiin puolestaan heiniin. Eläimille kerätyt heinät suolattiin kevyesti vuorisuolalla, sillä suola sitoi kosteutta ja myös eläimet pitivät suolan mausta. Säkeistä paennut suola söi ajan saatossa tiiliseinää, niin että sen saattoi havaita silmin.

Varaston kylänpuoleisessa päädyssä toimi levyvarasto, josta löytyivät lastulevyt sekä monenlaisia nauloja 10kg laatikoissa. Naulat myytiin myymälän puolella irtotavarana.

hailuodon-kauppa-1

Hailuodon Osuuskaupan arkea vuonna 1948. Kuva: Pohjan kuva oy. Kuva Eila Seinijoen kotialbumista.

Hailuodon Osuuskauppa oli sekatavarakauppa, mutta myös paljon enemmän. Se oli sosiaalinen tapaamispaikka, jossa kyläläiset saattoivat vaihtaa kuulumiset ja nähdä toisiaan. Aukiolopäivinä kaupan ovi kävi tiuhaan. Elintarvikkeiden lisäksi kaupasta saattoi hankkia leninkikankaita, hattuja ja kosmetiikkaa.  Miehille myytiin Suave-hiusrasvaa sekä kölninvettä ja naisille  muun muassa kynsilakkaa sekä kasvosaippuaa.  Tammikuussa ns. ”valkoviikoilla” myytiin lakanakankaat. Jauhot myytiin ja punnittiin ajan mukaisesti irtotavarana.

Hailuoto-seura kunnosti varsinaisen kaupparakennuksen talkootyövoimin vuonna 2008 ja siinä toimii nykyisin käsityömyymälä ja galleria Luovon Puoji. Nyt on Hailuodon Panimon vuoro herättää eloon nostalginen varastorakennus. Pian varastossa käyvät taas vilkkaat askeleet ja mallasohraa kannetaan sisään kuin vilja- ja suolasäkkejä aikoinaan.

hailuodon-kauppiaat

Kuvassa Hailuodon Osuuskaupan johto- ja henkilökuntaa vuonna 1948. Kuvassa näkyvät johtaja Yrjö Sallinen sekä muut johtokunnan jäsenet A.kauppi, J.L Suomela, Jaakko Toikki, F.Rantapirkola, Albert Smed, Y. Töyrä sekä Nestori Hahto. Kuvassa ovat myös henkilökuntaan kuuluvat Eeva Molander, Aune Mattila, Elvi Rundelin, Anni Toikki, Eero Sauvola, Aune Kleemola, Veikko Lepistö ja Salli Haapala. Kuva: Pohjan kuva, Oulu.  Kuvan lähde: Eila Seinijoen kotialbumista.

Lähteet:

Haastatteluaineisto Aaro ja Eila Seinijoki sekä Hailuodon Panimon perustajat Kimmo Kaukonen ja Jürgen Hendlmeier.

Hailuoto-laiva

”Tyynenä meri jos uinaeli, aurinko kultiansa sirotteli,
laivamme kaunein kuin joutsen näin,
matkasi keinuen Ouluun päin”

– Ote Aarne Juntusen runosta Oodi Hailuoto-laivalle

Aina vuoteen 1968 saakka Hailuodon kylää halkoi aamuhämärissä linjuri, jonka etuikkunan yläpuolella seisoi mustin tikkukirjaimin Kirkonkylä-Laivalaituri. Haitariovi sulki sisäänsä vielä uneliaat matkustajat. Kuski Eino Kujala poimi matkustajat mukaansa Kirkonkylältä ja Ojakylästä, suunnaten sitten Ulkokarvoon Petsamon laivasatamaan.

Perillä linjuri kaarsi laiturille ja matkustajat hyppäsivät ulos nahkalaukkujaan ja kuka mitäkin nyssykkää tai tavaraa käsipuolessaan kantaen. Osa kyläläisistä saapui satamaan polkupyörällä tai hevoskyydillä.

unnamed

Hailuoto laiva saapumassa Petsamon möljään. Kuva: Hailuoto-seuran postikortti. Kuvalähde: Pertti Rapinojan kuva-arkistot.

99-paikkainen laiva kuljetti monta vuosikymmentä luotolaisia mantereelle ja takaisin. Samoin kuin vaihtelevat tavarakuormat: marja- ja jäkälälaatikot, kermatonkat, lihoja, kaloja, käsitöitä ja aina välillä eläimiä, kuten hevosia tai lampaita. Laivan keulaan pinottiin polkupyöriä. Lähdön hetkellä kansipoika irrotti köydet ja hyppäsi itse kyytiin. Kapteeni Pauli Annunen soitti kelloa lähdön merkiksi. Kahden ja puolen tunnin pituisella matkalla  Maija Vesan myymille kahville, pullalle ja punaiselle limonaadille oli kysyntää.

Matkustajapaikat on jaettu kahteen luokkaan, nim. 2:seen ja 3:nteen luokkaan. Toinen luokka käsittää kannella olevat, mukawasti sisutetun naisten salongin ja tupakkahytin, joiden tummennetun tammen wärinen sisustus tekee warsin hauskan vaikutuksen. Kolmannen luokan tilawa ja siisti salonki, eli pirtti, sijaitsee peräkannen alla. Laivalla on myöskin sähkäwalo.

Ote Kaleva lehden Hailuoto-laivaa koskevasta uutisoinnista 1920-luvulta

Hailuoto-laiva valmistui Helsingin telakalla vuonna 1920 ja aloitti liikennöinnin Hailuodon ja Oulun välillä saman vuoden elokuussa. Uusi laiva tuli korvaamaan pienemmän Luoto-laivan, joka oli liikennöinyt vuodesta 1911. Jo tätä ennen reitillä olivat kulkeneet Salo-laiva ja Onni sekä Onni II. Aina vuoteen 1929 saakka satama sijaitsi Töyränrannassa Ojakylänlahdessa.

Väylä osoittautui kuitenkin liian matalaksi, jonka lisäksi jäät tekivät heikkorakenteiselle laiturille jokavuotista tuhoa. Petsamon laituri otettiin käyttöön vuonna 1929. Satama ja sinne johtava tie rakennettiin talkoovoimin sekä valtion avustuksin. Petsamon laiturista Hailuoto-laiva liikennöi vuoteen 1968 saakka, jonka jälkeen alkoi lauttayhteys.

Laivaliikenteen reitit vaihtelivat jonkin verran vuosien saatossa. Vuoteen 1926 asti laivareitti Hailuodosta Ouluun kulki Lumijoen ja Oulunsalon Varjakan kautta, jonka jälkeen Lumijoki jäi pois reitiltä. Oulunsalon Varjakka pysyi osana laivareittiä vuoteen 1954 saakka. Tämän jälkeen laiva liikennöi ainoastaan Hailuoto-Oulu välillä.

unnamed-3

Hailuoto-laiva saapumassa Töyränrannan laituriin 1920-luvulla. Kuvan ottaja ei tiedossa. Kuva: Pertti Rapinojan kuva-arkistot.

J.L Suomelan Hailuoto-aiheisessa kirjasarjassa kerrotaan Hailuoto-laivan haaksirikosta. Kesäkuun 18. päivänä vuonna 1949 Hailuoto-laiva ajoi kiveen ja upposi. Törmäyksen johdosta laivan keulaan tuli repeämä ja etuhytit täyttyivät nopesti vedestä. Keula vajosi pinnan alle.

Laivahenkilökunnan ripeä toiminta kapteeni Annusen johdolla pelasti kaikki kyydissä olleet, ainoastaan laivan lasti menetettiin. Hätätilanteessa jaettiin pelastusvyöt ja laskettiin laivaveneet, joilla toimintakykyiset matkustajat lähetettiin viemään Santoseen hätäsanomaa.

Lähistöllä ankkurissa ollut hinaaja Oulu 6 saapui ensimmäsenä paikalle. Tässä vaiheessa matkustajat olivat kerääntyneet peräkannelle. Veden yhä kohotessa he olivat nousseet laivan katolle, josta pääsivät lopulta hinaajaan. Tätä ennen naisia oli kuitenkin jo pelastettu kalastusveneeseen. Kello 10.45 laivan todettiin uponneen kokonaan pystyasentoon, savupiipun ja yläkannen jäädessä näkyviin.

Heinäkuun 7. päivänä Hailuoto-laiva saatiin viimein ylös ja tyhjennetyksi. Pyydyskarin telakalla Oulussa laiva puhdistettiin ja kunnostettiin jälleen kulkukelpoiseksi. Liikenteeseen kovia kokenut Hailuoto-laiva pääsi 23. heinäkuuta, reilu kuukausi haaksirikon jälkeen. Onnettomuuden jälkeen haaksirikon syytä selvitettiin luotsipiiripäällikön johdolla. Syyksi todettiin reimari, joka oli 220 metriä poissa oikealta paikaltaan.

Luotolainen Pertti Rapinoja muistaa lapsuudestaan Hailuoto-laivan reissut sosiaalisena tapahtuma. Erityisesti lauantait olivat vilkkaita päiviä. Ennen vanhaan lauantait olivat vielä tyypillisesti työpäiviä, mutta normaalia lyhyempiä. Toiset olivat siirtyneet jo kokonaan vapaalle ja askel saattoi olla sen mukainen. Pertti muistaa kuinka kerran eräs maistissa ollut herra putosi laivan ja laiturin väliin. Ripeät kanssamatkustajat kuitenkin poimivat miehen turvaan.

Luovon poikia Hailuoto laivassa

Luovon poikia Hailuoto-laivassa. Kuva: Pertti Rapinojan kotialbumi.

Toisinaan, pahalla ilmalla laivan ohittaessa Huikun nokan, tarrasi tuuli laivaan ja kallisti sitä reilusti. Tuolloin kapteeni Annunen saattoi komentaa väkeä siirtymään toiselle puolelle laivaa. Kylminä päivinä Pertti tiesi täydellisen paikan. Silloin hän suuntasi savupiipun viereen juuri lapsen mentävälle tasanteelle. Konehuoneen vieressä oleva paikka oli lämmin, mutta meluisa ja savunkatkuinen. Välillä oli hakeuduttava raittiiseen ilmaan ennen kuin saattoi taas käpertyä pieneen soppeen.

Pertti muistaa kuinka Hailuoto-laiva pysähtyi ns. Vasken pysäkillä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että luotolaiset Väinö ja Toivo Ruonala kyyditsivät puuveneellään Santosen asukkaita sekä mantereelle menevää tavaraa Hailuoto laivalle, joka pysähtyi väylälle muutaman sadan metrin päähän rannasta. Kun Santosen kulkijat oli autettu veneestä laivaan, saattoi matka Ouluun jatkua.

”Nelikot, kopat ja nassakat hei!
myös puserot villaiset Ouluun se vei,
kampetta, kampetta kilua, silmissä ilua,
kohta jo torille kannettiin”

Ote Aarne Juntusen runosta Oodi Hailuoto-laivalle

Toisinaan Hailuoto-laivan nököttäessä köysissään Petsamon laiturissa, saattoi sen kannelle pujahtaa luodon nuorisoa. Välkkyvä vesi läiskähti kesäillassa ja pääskyset pyrähtivät korsteenin kyljestä lentoon, kun laivan katolta hypittiin mereen.

 

Lähteet:

J.L Suomela; Hailuoto-kotiseutumme (1969), kirjapaino Osakeyhtiö Kalevala

Merilä, Eino; Toisten Nurkista (2003), Tornion kirjapaino

http://www.kirjastovirma.fi/lumijoki/hailuotolaiva

Juopunut marakatti ja muita eläintarinoita

Toisinaan käy niin, että merimiehet saavat laivaansa yllättäviä siivekkäitä vieraita tai karvaisia seuralaisia. Näin kävi myös luotolaiselle Jussi Taustalle. Hän seilasi nuorena miehenä AL:n laivoilla, jotka kulkivat Suomi Etelä-Amerikan linjaa vuosina 1926-1985. AL:n laivoja oli useita, joista Jussi työskenteli 60-luvulla muun muassa M/S Aricassa ja M/S Atalayassa.

aricaSeaTheShips600

M/S Arica, jolla luotolainen Jussi Tausta seilasi. Ja jossa viihtyi vuosia myös laivakoira Ponkko. Kuvalähde: Äänimeri.

Yhdellä näistä matkoista, lentokaloja pyydystävä albatrossi oli vahingossa päätynyt laivan kannelle. Merimiehet kantoivat väsyneen albatrossin laivan messiin lepäämään. Siellä se sai vettä ja lepopaikan yöksi. Aamulla kaikki saivat nähdä komean linnun. Tavan mukaan joku otti kuvia albatrossia pitelevistä merimiehistä. Lopulta yön yli levännyt albatrossi laskettiin laivan reelingille, josta se pääsi lentoon.  Vanhan uskomuksen mukaan albatrossia ei saa vahingoittaa, sillä hukkuneen merimiehen sielun katsottiin siirtyvän siihen.

Vähintäänkin yhtä ikimuistoinen tapaus, joskin päinvastaisista syistä, sattui Jussille samaisella Etelä-Amerikan linjalla. Joku merimiehistä oli ottanut marakatin laivaan. Kerran marakatti oli livahtanut hyttiin, josta se oli löytänyt sätkäpaperipaketin. Marakatti istui kumarassa pidellen pakettia käsissään. Muutama merimies seurasi huvittuneena sivusta kuinka marakatti nyppäsi yhden sätkäpaperin ulos paketista. Sitten toisen ja kolmannen. Se jatkoi nyppimistä katse keskittyneenä. Lopulta marakatti pyöritteli tyhjää pakettia sormissaan ja kallisteli päätä kummissaan, ympärillään sätkäpaperit kuin kynityn kanan sulat.

Touhu näytti hupaisalta, mutta miesten nauru hyytyi siinä vaiheessa, kun ensimmäinen tupakkakartonki löydettiin auki repäistynä. Kartongin jokainen tupakka oli viilletty kynnellä auki. Tämä oli marakattien outo, mutta ilmeisen yleinen tapa, sillä sitä oli saatu todistaa muillakin laivoilla. Todellisen yllätyksen marakatti järjesti kuitenkin eräänä päivänä laivan päivähuoneessa.

Ensimmäisenä päivähuoneeseen astuneet miehet saivat todistaa maailmanlopun näkyä. Marakatti oli löytänyt ja korkannut tenttupullon.  Juopunut marakatti oli repinyt päivähuoneen sohvanpäällisen rikki ja  hajottanut sen tuhannen palasiksi. Itse maestro istui suu sinisenä kovaäänisen päällä merimiesten saapuessa paikalle. Lopulta marakatista oli luovuttava, sillä villieläin ei kerta kaikkiaan soveltunut laivaelämään.

Oli kuitenkin sellaisiakin laivavieraita, jotka osoittivat erityistä lahjakkuutta merielämään. Elettiin yhtä monista trooppisen hiostavista päivistä merellä M/S Aricassa. Laiva oli juuri jättänyt taakseen elämää kuhisevan Buenos Airesin.  Joukko merimiehiä oli pesemässä laivan täkkiä. Kesken töiden Jussin huomion kiinnitti läheisestä venttiili-ikkunassa näkyvä hahmo. Tarkemmalla vilkaisulla hahmo osoittautui koiran pääksi. Se tapitti uteliaana lähellä häärääviä merimiehiä.

IMG_0007

Tässä eräs suomalaisella kauppalaivalla seilannut laivakoira. Kuva: Antero Sala, vuosi 1960. Peni-koira. Kuvalähde: Äänimeri.

Pian selvisi, että pieni seefferi oli sama, jota eräs paikallinen oli yrittänyt Arican miehille kaupata Buenos Airesin satamassa. Koska kippari oli ankarasti kieltänyt koiran ottamisen laivaan, eivätkä muutkaan olleet ajatuksesta innostuneet, oli koirankauppaaja turvautunut oman käden oikeuteen. Hän oli onnistunut piilottamaan koiran Arican maston juurella olevaan ikkunalliseen kaapiin.

Kippari ilmoitti koirasta kuullessaan, että se on tapettava. ”Ja ei varmasti tapeta!” ilmoitti Jussi ykskantaan. Tulevina päivinä kapista pikku seefferiä hoidettiin merimiesten keskuudessa pesemällä ja harjaamalla sitä. Varmuuden laivaan jäämisestä koira sai kuitenkin vasta Rotterdamissa, jossa koiran onneksi kipparin vaimo astui Aricaan. Rouva ihastui seefferiin ja vei sille kipparin tossut. Ponkkoksi nimetty koira sai jäädä.

Ponkko osoittautui ajan saatossa oivaksi laivakoiraksi. Se tykkäsi kaikista miehistön jäsenistä. Lukuun ottamatta yövahtia, joka piti kahisevaa sadetakkia, ja jolle koira aina haukkui. Aamuisin Ponkko lähti töihin merimiesten mukana. Sillä oli tapana pyörähtää joka päivä myös laivan prykälle. Kun Ponkkon tuli kuuma, se asettui vaijerin alle maston kupeeseen maate ja nukkui hyvin ansaitut päiväunet. Maissa Ponkko pääsi miesten mukana kapakkaankin. Arican miehistön ei tarvinnut pelätä taskuvarkaita tai rettelöitsijöitä, kun isoksi kasvanut seefferi makasi miesten jaloissa.

Jussi vaihtoi välillä laivaa. Palatessaan vuoden kuluttua Aricaan, Ponkko juoksi Jussia vastaan, heilutti iloisena häntää ja nuoli naamaa. Se muisti hänet vielä hyvin. Koira jäi vielä laivaan Jussin jätettyä kokonaan Arican. Uskollinen Ponkko eli laivakoirana vuosia.

 Lähteet:

Tarinat on poimittu Jussi Taustan haastatteluaineistosta, jonka olen  kerännyt talvella 2016.

Kuvat:

http://www.aanimeri.fi/gallery2/main.php?g2_itemId=21816 http://www.aanimeri.fi/gallery2/main.php?g2_itemId=39930

”Kaiken takana on toinen maailma”

 

Siitä asti, kun muutin Hailuotoon olen tavoitellut maalauksellista kuvaustyyliä. Nyt olen kuvaajana siellä, missä haluankin olla. Tämä on kaiken lopputulos. – Aki Roukala

 

LAITURI

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

heppa

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

BLOGIKUVA4

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

Hailuotolaisen valokuvaajan ja taiteilijan Aki Roukalan Hailuoto -niminen kirjateos ilmestyy 20.5.2016. Kirjaan pohjautuva valokuvanäyttely avautuu yleisölle lauantaina 21.5. Galleria Luodossa. Hailuoto -teos on Akin ensimmäinen valokuvakirja, joka syntyi  pitkällisen prosessin tuloksena.  Kirja muutti matkan varrella muotoaan useasti. Lopulliseen tummaan ja tunnelmalliseen sävymaailmaan kirja hioutui viimeisen vuoden aikana.

Saavuttaakseni maalauksellisuuden tarvitsin sumua, koska en käsittele kuviani.

Mutta sumu osoittautui haastavaksi kuvauskumppaniksi. Sillä aina kun Hailuodossa näytti olevan täydellinen sumu, usein iltaisin tai varhain aamulla, oli mietittävä onko mahdollista tai jaksaako heti siltä istumalta kiirehtiä paikalle kuvaamaan. Ja niinä lukemattomina kertoina, kun lähti ja pääsi kuvauspaikalle, oli sumu usein hälvennyt tai se ei näyttänyt enää aivan samalta kuin lähtiessä. Mutta joka kerta, kun Aki todella onnistui kuvaamaan sumussa, hän sai kirjaansa kuvan.

Kaiken kaikkiaan Aki otti kymmeniätuhansia kuvia niiden kolmen vuoden aikana joina kirjaa teki. Voisi ajatella, että näin suuresta määrästä lopullisten kuvien valikoiminen olisi mahdoton tehtävä. Mutta taiteilijalle tehtävä oli yksinkertainen. Hänen mielestä oli helppo valita hyvät ruudut, koska niitä oli niin vähän. Sellaisia ruutuja, jotka osuivat tismalleen kirjan tunnelmaan muodostaen yhdessä eheän kokonaisuuden. Hailuoto -kirjaa hallitsevat tummanpuhuvat maisema- ja muotokuvat. Samalla kirjassa on myös keskenään hyvin erilaisia kuvia, toiset luonnonvalossa otettuja ja toiset salamanvalolla. Yhtä kaikki, lopputulos on taiteilijan sanoin:

Unenomainen matka Hailuotoon, jossa aika saarella pysähtyy ja maailma saaren ulkopuolella katoaa.

 

LADA

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

BLOGIKUVA

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

HEINÄÄ

Kuva: Aki Roukala teoksesta Hailuoto

 

Lisätietoja:

Kirjaa on painettu rajoitettu 500 kappaleen painos. Hailuoto -teos on myynnissä kirjakaupoissa kautta maan. Hailuodossa kirja tulee myyntiin paikallisiin myymälöihin.

Kirjan ulkoasu on graafikko Jessica Leinon käsialaa. Kirjan on painanut Unto Liimatainen. Reprografina toimi Pasi Immonen.

Paino: Erweko oy. Sidonta: Finnreklama. Paperit: Antalis. Julkaisija: Is this Art! 2016

Hailuoto näyttelyn avajaiset lauantaina 21.5. klo. 18.00, Galleria Luoto. Hailuoto-seuran kylätalossa, os. Luovontie 231.

Näyttely on esillä Galleria Luodossa ajalla 10.7.2016 saakka.

 

 

 

 

Hakekaa Sirkka!

HKMS000005 km0043m2

Luotolaisen Sirkka Järvelän nuoruuden opinahjo. Entinen Kätilöopisto Tehtaankatu 1 C, Helsingissä. Kuva vuodelta 1969. Kuva:  Hakli Kari, Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1951 luotolainen Sirkka Järvelä, 84, aloitti opinnot Helsingissä kätilöopistossa kaukana kotisaaresta. Kaksi vuotta kestäneiden opintojen aikana Sirkka pääsi käymään kotonaan vain kahdesti. Matka Helsingistä Hailuotoon oli tuohon aikaan vaivalloinen ja kallis. Sirkka kuitenkin palasi Hailuotoon heti opintojen päätyttyä ja aloitti työt syrjäisen saaren ainoana kätilönä vuonna 1953. Hän oli työvalmiudessa ympäri vuorokauden.

Tuolloin Hailuodossa ei ollut vielä sähköjä, puhelimia eikä edes kunnollisia teitä. Sirkka haettiin apuun hevoskyydillä, polkupyörällä tai jalkaisin. Työ vaati vastavalmistuneelta erityistä sisua ja rohkeutta. Ensimmäisenä syksynään vasta 22-vuotias Sirkka hoiti muutamassa kuukaudessa yhteensä yksitoista synnytystä. Ensimmäinen lapsi syntyi lokakuun toinen päivä 1953 ja siitä kymmenen seuraavaa vielä ennen joulua.

f8a8c08a-9b6f-4117-872c-f9db3fdbbc1e

Terveyssisar Esteri Kauppi (vas.) ja kätilö Sirkka Järvelä (oik.) kuvattuna vuonna 1958. Mopot helpottivat naisten työmatkoja. Sirkan miehen Väinön ostama mopo  oli Hailuodon ensimmäinen.  Kuvan ottaja ei kirjoittajan tiedossa, kuvalähde Hailuodon terveysaseman taulusta

Tuolloin Hailuodossa elettiin vielä kotisynnytysten aikaa. Suomessa saunasynnytykset olivat olleet tyypillisiä 1800-luvun loppupuolelle, jonka jälkeen alettiin synnyttää yhä useammin asuintiloissa. Sirkan uraan mahtui vain yksi saunasynnytys. Kotisynnytykset tapahtuivat Hailuodossa tyypillisesti kammareissa. Läsnä olivat vain kätilö ja synnyttävä äiti.

Sirkalla oli tapana laittaa tulevat isät hommiin, kuten veden keittoon tai lapsia vahtimaan. Hänen mielestä oli kaikkien osalta parempi keksiä vaimoistaan huolestuneille miehille muuta ajateltavaa. Hailuodossa kotisynnytykset olivat yleisiä aina vuoteen 1964, jolloin astui voimaan sairausvakuutuslaki. Tätä ennen vain riskiraskauksien kohdalla odottaja oli ohjattu mantereelle sairaalaan. Sairausvakuutuslain myötä sairaalasynnytys tuli taloudellisesti mahdolliseksi kaikille.

IMG_1415

Lottalan rakennus Hailuodon kylällä vuonna 2016. Lottala pitää sisällään paljon luotolaista kulttuurihistoriaa. Kuva: Sanna Roukala.

Tuona kiireisenä syksynä 1953 Sirkka ehti hoitaa synnytykset odottajien kotona. Näin ei ollut kuitenkaan sodan päättymisen jälkeisenä vuonna 1945, jolloin saaren kätilönä toimi Tyyne Kurttila. Kahden kuukauden aikana Hailuodossa syntyi 26 lasta. Koska kätilö ei mitenkään olisi ehtinyt joka kotiin erikseen, oli ratkaisuna Hailuodon kylällä sijaitseva Lottalan rakennus. Siitä tehtiin väliaikainen synnytyslaitos.

Vuonna 1994 tehdyssä haastattelussa, edesmennyt luotolainen Fanni Ervasti muisteli Lottalan vaiheita synnytyslaitoksena, jossa hän toimi apulaisena. Elokuun ensipäivinä 1945 Lottalaan tuotiin raakalautaa. Niistä miehet nikkaroivat synnyttäjille sängyt. Itse Lottalan rakennus oli vielä keskeneräinen ja vetoisa. Ikkunoihin asennettiin äkkiseltään verhot ettei tielle olisi suoraa näkyvyyttä. Miehet hoitivat ruokapuolen tuomalla vaimoilleen kotiruokaa, kuten maitoa, voita, kananmunia ja marjoja. Koska puhelimia ei ollut, asioita käytiin hoitamassa henkilökohtaisesti.

Lottalan pihaan parkkeerattiin milloin hevonen ja milloin polkupyörä. Käytiin kysymässä neuvoja, ja että vieläkö on vapaita sänkypaikkoja tai mitä synnyttäjän pitää tuoda mukanaan. Elettiin aikaa sodan päättymisen jälkeen ja luotolaisilla riitti Ervastin sanojen mukaan neuvokkutta ja taitoa puhaltaa yhteen hiileen. Lottalan väliaikaisen synnytyslaitoksen kirjavaa arkea ja vaiheita, hän kuvasi osuvasti luotolaisella sananlaskulla:

Ennen se koiraltakin kusi loppuu kuin luotolaisilta konstit

Lottalan rakennus toimi jonkin aikaa myös Sirkka Järvelän työhuoneena, jossa hoidettiin muun muassa raskausajan seuranta ja vauvojen neuvolatarkastukset. Varsinaisena synnytyslaitoksena Lottala ei kuitenkaan enää ruuhkasyksyn 1945 jälkeen toiminut.

Kotisynnytysten aikaan yllätyksiltä ei voitu välttyä. Elettiin 50-lukua Hailuodossa, kun eräänä päivänä tuttu isäntä saapui hakemaan Sirkkaa. Sirkka oli osannut odottaa isännän tuloa, sillä hän oli tarkkaillut miehen vaimon vointia raskausajan seurannassa. Odotus oli edennyt lähelle laskettua aikaa. Sirkka nousi kärryihin mukanaan kätilön nahkainen tarvikelaukku. Tuohon aikaan työvälineet olivat vielä vaatimattomia ja vähäisiä. Kätilön tärkeimmät työinstrumentit olivat sydänäänten kuuntelutorvi ja verenpainemitari.

Kärryt notkahtivat liikkeelle. Kun päästiin pihasta tielle, huomasi Sirkka hevosen kääntyvän päinvastaiseen suuntaan isännän talosta. Nuori Sirkka ei kehdannut todeta isännälle, että väärään suuntaan tässä ollaan menossa. Hevonen kopisteli eteenpäin. Hirnahti välillä heittäen harjaa. Sirkka seurasi päättäväisen hevosen menoa ja epäilys alkoi hälvetä. Hän päätti luottaa isäntään. Kyllä isäntä varmasti tiesi, mitä tekee. Niin Sirkka istua tojotti kärryissä, jotka vääjäämättä veivät kauemmas synnyttävästä äidistä.

Saavuttiin maalaistalon pihaan, jonka isäntä juoksi pihalle vastaan. Sirkka tunnisti miehet veljeksiksi, jotka jo kovasti hoputtivat kätilöä kammariin. Vasta sillä hetkellä Sirkalle valkeni, ettei hänet hakeneen isännän vaimon synnytys ollutkaan vielä käynnistynyt. Vaan tuon isännän veljen vaimon. Jostain syystä veljen vaimo ei ollut kuitenkaan kertaakaan käynyt raskaudenajan seurannassa. Näin ollen Sirkalla ei ollut aavistustakaan, että tässäkin tuvassa oli odottaja. Kauaa ei ollut aikaa ihmetellä, kun oli jo käärittävä hihat ja alettava hommiin. Kaikki meni synnytyksessä lopulta hyvin.

Tämä ei jäänyt Sirkan kätilön uran ainoaksi yllätykseksi. Erään kerran Sirkka oli saapunut ensisynnyttäjän kotiin, jossa raskaus oli edennyt normaalisti. Sikiön sydänääniä oli seurattu raskauden aikana ja kaikki oli ollut kunnossa. Talon isäntä pyöri pihapiirissä neuvottomana ja levottomana. Hän lähti lopulta naisten jaloista traktorillaan metsähommiin. Kun isäntä saapui kotiin, hän sai tiedon terveen poikavauvan syntymästä.

Sirkka ei hennonnut kertoa tuoreelle isälle, että synnytyksessä oli ilmennyt odottamattomia käänteitä. Eikä siihen olisi ollut aikaakaan, sillä Sirkalla työt jatkuivat vielä. Isäntä palasi metsään jättäen naiset rauhaan. Seuraavan kerran palatessaan isä sai tiedon toisesta poikavauvasta. Nämä olivat ainoat kaksoset, jotka syntyivät Sirkalla kotisynnytyksessä. Koska monikkoraskaudet ovat riskiraskauksia, ohjattiin kaksosten odottajat jo ennen vanhaan mantereelle sairaalaan. Jostain syystä kaksosraskaus ei ollut tullut ilmi rutiinitarkastuksissa. Ensisynnyttäjän vatsakin oli niin pieni, ettei se herättänyt Sirkassa tai äidissä epäilyksiä kahdesta vauvasta. Yllätys olikin melkoinen kätilölle ja synnyttäjälle, mutta kenties vielä suurempi isännälle, joka ahkeroi luodon metsissä päivän ja myöhään illalla oli kahta poikaa rikkaampi.

Sirkka1

Sirkka punnitsemassa vauvaa kotikäynnillä vuonna 1981. Kotisynnytykset päättyivät Hailuodossa pääasiassa vuonna 1964, jonka jälkeen kätilön työ oli muun muassa raskausajan seurantaa ja neuvolatoimintaa sekä saarelaisten rokottamista.   Kuva: Sirkka Järvelän kotialbumi

Sirkka2

Sirkka työn touhussa. Kuva: Sirkka Järvelän kotialbumi

Sirkan miehellä Väinö Järvelällä oli myös oma roolinsa vaimonsa ammatissa. Väinö oli usein kotona vastaanottamassa vaimoistaan huolestuneita isäntiä. Väinö tiesi aina kenen kotiin Sirkka oli viimeksi mennyt avuksi ja mistä häntä kannatti kysellä. Hän osasi myös antaa joitakin neuvoja, joita oli Sirkan työstä oppinut.

Kuin kohtalon sanelemana, tulevana kätilön puolisona, Väinö sai jo nuorena miehenä oppituntinsa synnytyksen käynnistymisestä. Vuonna 1948 Väinö suoritti asepalvelustaan Suomenlinnassa moottoriveneen kuljettana. Toisinaan kuljetettiin raskaana olevia naisia Kätilöopistolle, joka vielä tuolloin sijaitsi Tehtaankatu 1:ssä. Ohjeisiin kuului, että mikäli naisella oli saattaja mukanaan, sai heidät jättää rantaan mantereelle. Mikäli nainen oli yksin, piti hänet saattaa perille saakka.

Myöhäisenä ja tuulisena syysiltana vuonna 1948 Väinön veneeseen astui viimeisillään raskaana oleva nainen. Ilme oli tuskainen ja asento levoton. Nuorelle miehelle tilanne oli outo. Väinöllä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kipeä pian synnyttävä nainen saattoi olla. Naisella ei ollut saattajaa mukanaan, joten jäi Väinön tehtäväksi viedä hänet Kätilöopistolle.  Kun Väinö oli kiinnittänyt moottoriveneen Kaivopuiston rantaan ja oli auttamassa naista veneestä, menivät vielä lapsivedetkin. Entistä tuskaisempi nainen nojasi Väinön käsipuoleen koko kävelymatkan ajan.  Lyhyttä matkaa, joka tuntui molemmista ikuisuudelta, säesti naisen vaikerrus.

Väinö pohti mielessään, että kaikkea sitä kuuluu moottorivenemiehen hommaan. Kun kaksikko lopulta saapui Kätilöopistolle ja Väinö koputti käskevästi ovea, juoksi sairaanhoitaja heitä vastaan. Hämmentynyt nuori mies luovutti uupuneen naisen mielihyvin sairaanhoitajien osaviin käsiin ja poistui itse helpottuneena paikalta. Ja vannoi, ettei palaisi tähän paikkaan enää koskaan. Kului muutama vuosi ja Väinö kolkutteli taas samoilla ovilla. Tällä kertaa hän saapui kihlaamaan Sirkan.

HKMS000005 km003w9a-1

Helsingin entisen kätilöopiston rakennuksia vuodelta 1969. Nämä talot tulivat yllättävän tutuksi myös Sirkan miehelle Väinö Järvelälle. Kuva: Hakli, Kari ja kuvalähteenä Helsingin kaupunginmuseo.

 

 

Lähteet:

Kätilölehti 3/2000 (kopio artikkelista), Synnytyslaitos Hailuodossa vuonna 1945.

Helsti, Hilkka (2000): Kotisynnytysten aikaan.

Helsingin kaupungin museon mustavalkoiset valokuvat Finna-palvelusta.  käyttöoikeus tunnuksella CC BY 4.0

Sirkka Järvelän haastatteluaineisto hutikuulta 2016 sekä aiempi tekemäni haastattelu pohjautuen artikkeliin Kaksplus lehdessä 08/2012

Häpeän miehet

Häpeä; ”Sopimattoman, arvottoman teon, hairahduksen tms. aiheuttama voimakas, usein ohimenevä ujouden-, huonouden- t. katumuksentunne t. -tila; kunniattomuus, arvonannon t. kunnian menetys t. sen aiheuttanut teko t. muu seikka.”

– Nykysuomen sanakirja, lyhentämätön kansanpainos (1970)

IMG_0674

On syksyaamu saaressa, kun hailuotolainen Anne-Maria Haapala istuu aamukahvilla kotonaan radion ääressä. Hän jää kuuntelemaan lähetystä, jossa pappi kertoo kokemuksistaan yksinäisten hautaamisesta. Hiljaisista hautajaisista, joissa ei ole ketään omaisia tai ystäviä saattamassa viimeiselle matkalle. Ainoastaan pappi ja kanttori. Anne-Mariaa koskettaa ajatus, että ihminen voi kuolla niin, ettei kukaan jää suremaan vainajaa tai kertomaan vainajan puolesta millainen hän oli, mitä hän koki elämässään, mitä hän rakasti ja mitä vihasi. Jostain syystä Anne-Marian mielikuva yksin haudatuista muodostuu nimenomaan miehistä. Juuri tämä mielikuva oli alkusysäys 9.4. ensi-iltansa Hailuodon kirkossa saavalle näyttämöteokselle Häpeän miehet.

Elämme aikaa, joka haastaa sietämään epävarmuutta ja haavoittuvuutta. Kulutamme häpeään hirveän paljon energiaa. Moderni aika luo yksilölle paineita olla jotain muuta kuin on.

Kirjoittaessaan näytelmää Anne-Maria halusi ymmärtää häpeää syvällisemmin. Häpeän kokemus on jotain, mikä vaihtelee kulttuurisesti, historiallisesti, maittain, suvuttain ja perheittäin. Anne-Maria pohtii näytelmässään häpeän kokemuksia kuitenkin nimenomaan suomalaisten miesten näkökulmasta. Tätä varten hän kävi keskusteluja häpeästä psykiatrian emeritusprofessorin Matti Isohannin kanssa.

Isohannilta hän sai paljon aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä sekä ymmärrystä muun muassa siihen, mitä suomalainen mies häpeää, mistä häpeän tunne kumpuaa ja millaisia seurauksia häpeällä voi olla. Keskustelut Isohannin kanssa rajasivat häpeän tarinat lopulta seitsemään, vaikka niitä alun perin olikin enemmän. Näytelmässä puheenvuoron saavat muun muassa leski, sotainvalidi, homo, työtön sekä maahanmuuttaja.

Anne-Maria on ohjaajana itseoppinut.

Anne-Maria on ohjaajana itseoppinut. Kuva: Aki Roukala

Anne-Maria Haapala on hailuotolainen teatterintekijä. Hän on rakastanut teatteria aina. Lapsuudenkodissa oli jopa oma komeronsa näytelmävaatteille. Sieltä Anne-Maria saattoi ammentaa rooliasuja perheelle ja tutuille esitettyihin näytelmiin. Lukioiässä hän haaveilli teatterikorkeakoulusta, mutta haki lopulta opiskelemaan kirjallisuutta. Teatteriharrastukseen tuli työelämän ja lasten myötä vuosien tauko, kunnes Hailuotoon muutto seitsemän vuotta sitten sai hänet palaamaan rakkaan harrastuksensa pariin.

Hailuodossa Anne-Maria on ehtinyt olla mukana erilaisissa teatteriproduktioissa. Hänet tunnetaan muun muassa näytelmästä Serkkuni Mikael. Kyseessä oli yhteisproduktio, jonka hän toteutti yhdessä puolisonsa, hailuodon kirkkoherra Timo Juntusen kanssa. Hailuodon teatterifestivaalinkin ohjelmistoon viime kesänä kuuluneen näytelmän käsikirjoituksesta vastasi Timo ja ohjauksesta Anne-Maria. He myös näyttelivät Serkkuni Mikaelin roolit. Viime keväänä Hailuodon kirkossa sai ensi-iltansa Anne-Marian käsikirjoittama ja ohjaama Seitsemän naista ristillä -näytelmä.

DSCF4295_pieni

Anne-Maria on tehnyt gradunsakin teatterista.  Kuva: Aki Roukala

Niin Seitsemän naista ristillä kuin Häpeän miehissäkin näyttelijät ovat aivan tavallisia hailuotolaisia ihmisiä, joilla ei ole näyttelijän koulutusta. Syrjäinen saari, jossa ihmiset tuntevat toisensa vähintäänkin kasvoiltaan, antaa mielenkiintoiset lähtökohdat roolittamiseen. Anne-Maria ei aina tunne henkilökohtaisesti kaikkia niitä, joita on kysynyt näytelmiinsä mukaan. Hänellä on kuitenkin aina ollut vahva ennakkokäsitys siitä, ketkä saattaisivat sopia mihinkin rooliin. Ja ketkä värittäisivät omalla persoonallaan roolihahmoja. Häpeän miehiin Anne-Maria tarvitsi hyvin erilaisia miehiä. Erilaisia niin ääneltään, iältään kuin persoonaltaan. Ja ne hän myös sai. Pian on näiden rohkeiden miesten aika nousta saarnastuoliin kertomaan tarinoita häpeästä, syyllisyydestä sekä yksinäisyydestä.

Käsikirjoitus on alussa pelkkä paperi ja minun visioni. Pikku hiljaa näiden miesten käsissä tekstit alkoivat elää. Tekemällä Häpeän miehiä ajattelen rakentavani siltoja ihmisten ja asioiden välille.

 

 

  • Häpeän miehet ensi-ilta 9.4.2016 klo. 20.00 Hailuodon kirkossa
  • Ohjaus ja käsikirjoitus: Anne-Maria Haapala
  • Rooleissa: Asko Heikura, Matti Maukonen, Kari Blomster, Esko Väliheikki, Paavo Sipola, Timo Juntunen, Jarkko Sipilä ja Paavo Isola
  • Musiikista vastaavat Markojuhani Rautavaara, Kirsi Lehtosaari sekä Sinikka Ala-Leppilammen johtama Oulunsalo Ensamble. Mukana on myös harmonin soittaja Harri Laakko.
  • Tanssi ja koreografia: Tiina Sainila sekä Korpikomppania.