Luotolaiset hyljejäillä # 1

Silmän kantamattomiin on vain valkoista. Jäätä, lunta ja valtavia jääröysiä. Ja kaiken keskellä yksinäinen matkavene. Jossain Malurin ja Sanskerin välisellä isolla jäällä lähes puoli vuosisataa sitten. Veneen päälle on kiinnitetty kaksinkertainen pressu. Sen alla luotolainen Aaro Tero pudottaa pannulle aiemmin pyydetyn hylkeen traania. Rasva ritisee pannulla priimuksen päällä. Aaro nakkaa joukkoon vielä paloiteltua hylkeenmaksaa. Traani kipinöi ympäriinsä sytyttäen pannun tuleen.

Tuomo Annunen seisoo veneen ulkopuolella, kun Aaron pää ilmestyy pressun suuhun ”Äkkiä pois alta!”. Palava pannu vilahtaa Tompan silmissä ja lentää kaaressa jäälle. Siihen iskeytyessään maksanpalat ja rasva lentävät pitkin valkeaa hankea.

Aivan sattumalta lähellä pyynnissä ollut haukiputaalainen Rekilän Lassi osuu paikalle. Mies ihmettelee kuinka täällä valkoisessa tyhjyydessä, keskellä ei mitään, voi olla tällainen meno. Traanipannut lentää ja kirosanat halkovat ilmaa. Piristävää ajattelee mies, joka muistelee tuota kevätpäivän vastaanottoa jäällä vielä vuosia myöhemmin.

Tuomo Annunen hyljejäillä 1960-luvulla. Taustalla ns. matkavene, jossa yövyttiin ja laitettiin ruokaa. Tuomo nojaa kuvassa ajopuuhun. Kuva: Tuomo Annunen kotiarkisto

Tuomo ”Tomppa” Annunen hyljejäillä 1960-luvulla. Taustalla ns. matkavene, jossa yövyttiin ja laitettiin ruokaa. Tuomo nojaa kuvassa ajopuuhun. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Hylkeen traani eli hylkeenrasva sekä hylkeennahat ovat olleet aikoinaan merkittävä kauppatavara. Suomen rannikolla hylkeitä on pyydetty kivikaudesta asti. Hylkeenpyyntiä on harjoitettu useilla eri pyyntialueilla Pohjanlahdella, Suomenlahdella, Laatokalla sekä Itämeren pohjoisosissa.

1800-luvun Hailuodossa hylkeenpyynti oli merkittävä elinkeino. 1900-luvulle tultaessa hylkeenpyynnistä ei oltu enää taloudellisesti yhtä riippuvaisia. Tällöin hyljeporukat pyrittiin pitämään kiinteinä vuodesta toiseen. Näin hylkeenpyynti oli vakiintunut tiettyjen hailuotolaisten tilojen toimeentulolähteeksi. Ennen vanhaan liha käytettiin heti ravinnoksi. Sen sijaan nahka ja traani kuljetettin Hailuotoon ja myytiin sieltä Åströmin nahkatehtaaseen. Toisinaan hylkeennahkoja käytettiin myös omiin tarkoituksiin.

Oli tavallista, että pyyntiretkille lähtivät nuorehkot, hyväkuntoiset miehet. Hylkeenpyyntiin lähdettiin tyypillisesti kahden tai kolmen miehen porukoissa. Pyyntimatkat olivat usein vaarallisia, joten oli turvallisempaa liikkua pareittain tai useamman miehen voimin. Jää- ja sääolosuhteet olivat usein haastavia eikä pahan paikan tullen ulkopuolista apua ollut merellä saatavissa.

Tuomo Malurissa 1960-luvulla hylkeenpyynnin yhteydessä. Pyytäjien kumisaappaatkin olivat valkoiset. Jäällä liikuttiin kokovalkoisissa. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Tuomo Malurissa 1960-luvulla hylkeenpyynnin yhteydessä. Pyytäjien kumisaappaatkin olivat valkoiset. Jäällä liikuttiin kokovalkoisissa. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Hylkeenpyytäjän tärkeimpiä varusteita olivat kelkka, suksea muistuttava ajopuu, suksisauvan kaltainen hylkipiikki ja pieni jolla, jonka turvin liikuttiin avovedessä ja ylitettiin railot. Jäällä liikuttiin ajopuun avulla ja pyytäjät pukeutuivat kokovalkoisiin. Hyljettä lähestyttiin ampumaetäisyydelle ja ammuttiin tähtäämällä sitä päähän. Iso matkavene puolestaan toimi tukikohtana, jossa myös yövyttiin.

Luotolainen Tuomo Annunen lähti jo nuorena miehenä hyljejäille. Kuusikymmentäluvun alussa Tomppa teki pyyntitoverinsa Aaro Teron kanssa viikon pyyntireissuja. Kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen miesten pyyntireissut kestivät jo kuudesta seitsemään viikkoon.Tuohon aikaan pyynti ei enää perustunut nahan ja traanin saantiin, vaan ensisijaisesti hylkeistä saatuun tapporahaan. Hylkeet katsottiin vahinkoeläimiksi ja ne olivat uhka kalastajien elinkeinolle.

Matkaan lähdettin kevätjäillä. Meri ohjasi minne mennä. Ensin kaksikko etsi railon. Sopivan sauman mistä merijää lähtee liikkumaan. He pukkasivat veneen veteen ja lähtivät moottorin turvin ajamaan. Miehet suuntasivat aina Malurin alle, jossa oli paljon hylkeitä.

Kun veneen reunalla roikkunut lämpömittari näytti neljää astetta plussaa, makasivat hylkeet aivan rauhallisina jäällä. Perimätieto oli opettanut Tompan hylkeenpyyntiin. Hän oli kuunnellut lapsesta asti, miten vanhat pyytää ja painanut käytäntöjä muistiin. Ja mitä enemmän Tomppa kävi hylkeenpyynnissä, sitä paremmaksi silmä harjaantui jään kanssa. ”Onhan se vaarallista, mutta siihen tottuu silmä, ei sitä mee hölkäsemmään löyhälle jäälle”.

Tuomo ja iso jääröysä. Jääröysän suojaan pysäköitiin usein ns. matkavene. Jääröysän korkeat huiput toimivat myös hylkeiden tähystyspaikkana. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi

Tomppa ja iso jääröysä 1960-luvulla. Jääröysän suojaan pysäköitiin usein ns. matkavene. Jääröysien korkeat huiput toimivat myös hylkeiden tähystyspaikkana. Kuva: Tuomo Annusen kotialbumi.

Miehet nukkuivat yönsä veneessä lampaananhkavällyihin kääriytyneinä ja hirvennahat allaan. Vain jäälauttojen kumisevat äänet rikkoivat yön pumpulisen hiljaisuuden. Jossain veneen kyljessä vesi putosi pisaroina tip tip tip. Toisinaan kevään ensimmäiset muuttolinnut pyrähtivät pressun alle. Siellä ne nukkuivat veneessä tähtitaivaan alla, ne pyytäjämiehet ja pikkulinnut. ”

Lähteet:

Elävä arkisto, Yle (1.1.1956), julkaistu 3.11.2009: Perämeren hylkeenpyytäjät

Meriläinen-Hyvärinen, A (2008): Luonnon kanssa käsikkäin. Kansantieteellinen arkisto 52, Suomen muinaismuistoyhdistys.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s